Sofi Oksanen on kirjailija, joka ajattelee lukijoitaan. Siksi hän on liittänyt Kun kyyhkyset katosivat -kirjan loppuun oman osaston termien selityksille. Tekoa kiittänee useampikin lukija. Oletan näet kirjan ennakkokohun johtaneen siihen, että sen on hankkinut itselleen useampikin lukija, jonka se yllättää. Kukaan ei mitään kepeätä viihdettä odottanutkaan, mutta teoksen vaativuus yllätti varmasti. Kun kyyhkyset katosivat ei ole lukukokemuksena mikään helppo juttu.
Oksasen etevyys tarinan luojana ja oman tyylilajinsa taitajana tiedetään. Tapa, jolla hän Viron ja Euroopan lähihistoriaa koskettelevan trilogiansa kolmannenkin osan on kirjoittanut ei yllätä. Kaikki toimii, vaikka teoksen juonet risteytyvät varsin monimutkaisesti.
Suurin yllätys on ehkä tapa, jolla kirjailija kutoo juonta. Se vaatii lukijalta kiinnostusta aiheeseen ja ennen kaikkea valppautta. Valppautta se vaatii, koska Oksasen tyyliin kuuluu jättää tahallaan asioita lukijan tarkkavaisuuden varaan. Kerronnan jakaminen kahteen ajanjaksoon on kuitenkin vain ”raskauslisä” siihen, mikä on lukukokemuksen raskauden varsinainen syy: tarina on itsessään raastava.
Oksasella on täysi oikeus vaatia lukijalta valppautta.
Oksasella on täysi oikeus vaatia lukijaltaan valppautta, onhan se hänen romaaninhenkilöilleen henkiinjäämisen tae.
Täsmällinen, mutta verkkaisa
Kirjassa tarkastellaan kaksoismiehityksen kokeneen Viron lähihistoriasta erityisesti kahta vaihetta. 1940-luvusta keskitytään vuosiin 1941–44, natsi-Saksan läsnäoloon maassa. Toinen vaihe on 1960-luvun alkupuoli Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa. Kerronta liikkuu edestakaisin vuosikymmenten välillä.
Oksasen tyyli on yhdistää romaanissa oikeita tapahtumia fiktiivisiin juonenkäänteisiin. Tyylissä onnistumisen ehdoton edellytys on historiantuntemus. Sen eteen Oksanen on tehnyt ison työn. Tästä kertovat historiatietojen rinnalla kulkevat monet tarkat ja yksityiskohtaiset kuvaukset muun muassa kyseisten aikakausien elintavoista Virossa. Täsmällisyys tekee hyvää teoksen historialliselle uskottavuudelle. Vastapuolena tälle on sitten tietynlainen yksitotisuus ja verkkainen eteneminen.
Kirjan lukija joutuu miettimään kuinka paljon historiaa onkaan sepitetty ja mitä vaikutuksia tällä on. Kun kyyhkyset katosivat käsittelee inhimillisyyden katoamista ja sitä miten suhteellista totuus onkaan – ja jättää vääryyden valtaan.
Monen herran palvelija
Kun kyyhkyset katosivat kertoo kohdeaikakausistaan yksilöiden kautta. Näiden tarinoiden kautta Oksanen kuvaa bolsevismin ja natsismin vaikutusta virolaisiin ihmisiin. Teoksen keskiössä ovat virolaiset Edgar, vaimonsa Juudit ja serkkunsa Roland.
Keskushenkilöistä mielenkiintoisin on Edgar, toveri Parts. Hahmolla on kirjailijan mukaan historiallinen esikuva. Hänet Oksanen kertoi löytäneensä virolaisen historioitsijan Ivo Juurveen artikkelista. Artikkeli käsitteli Edgar Meos -nimistä henkilöä, joka omien sanojensa mukaan oli onnistunut tekemään töitä usean turvallisuuspalvelun kanssa. Hän oli luonut hahmon, joka palveli KGB:tä, mutta myös Ranskan, Saksan ja Viron ilmavoimia, oli historioitsija ja toimittaja, käänsi ja väärensi.
Kirjan Edgar on häikäilemätön ”monen herran palvelija”, takinkääntäjä, joka ei kaihda vaihtaa identiteettiään ja puolta omaa etua ajaakseen. Alkuun metsäveljissä toimineelle Partsille ei tuota tunnontuskia muuttua Eggert Fürstiksi, hitleristien apuriksi, saksalaisten otettua vallan. Saksalaisten vaihtuessa neuvostoliittolaisiksi hänestä tulee toveri Parts, KGB:lle ”vaarallisia aineksia” paljastava apuri.
Arvoitukseksi jää, mikä ajaa Edgarin valitsemaan aina valtaapitävien puolen. Olettamana voi kuitenkin esittää, että kyse oli vallanhalusta, taloudellisista eduista ja ehkä myös siitä, että hän nautti huijarintaidoistaan.
Tarinalinjat kutoutuvat kirjan päättävässä epilogissa yllättävällä tavalla yhteen henkilöhahmojen valintojen kiertyessä maan historian kipukohtiin
Kyyhkyset ovat rauhan ja vapauden symboleja. Oksasen mukaan ne katosivat Tallinnasta saksalaisten miehitettyä kaupungin.
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like 2012.
uutiskirje 