Kun Anton Tšehov oli saanut Kirsikkapuiston valmiiksi lokakuussa 1903, hän lähetti sen Moskovan taiteelliseen teatteriin, jossa se otettiin innostuneesti vastaan. Tšehov luuli kirjoittaneensa komedian, paikoittain jopa riehakkaan farssin, mutta sai Moskovasta sähkeen, missä kerrottiin näyttelijöiden itkeneen viimeisen näytöksen jälkeen.
Esityksen ohjanneelle Konstantin Stanislavskille Kirsikkapuisto oli melankolinen kunnianosoitus ja runollinen vertauskuva kaikelle sille, minkä piti väistyä uuden tieltä. Stanislavskin käsissä Kirsikkapuistosta tuli tragedia, jonka esityksen päähenkilö Ranjevskaja ja Gajev kokivat.
– Syy Stanislavskin väärintulkintaan oli ilmeisesti siinä, ettei hän kyennyt käsittämään sitä mitä Tšehov käsitti ”komedialla”, kertoo Turun kaupunginteatterin toisen Kirsikkapuiston vuonna 1971 ohjannut silloinen teatterinjohtaja Ralf Långbacka.
Långbackan perusidea on ollut Åbo Svenska Teaterin Kolmesta sisaresta lähtien pyrkimys ottaa askel Tsehovia Kansallisteatterissa tulkinneesta Eino Kalimasta eteenpäin, ja näyttää näytelmäkirjailijan osanneen lämpimästä ihmiskuvauksestaan huolimatta analysoida henkilöitään intensiivisen kylmästi.
Långbackan mielestä Tsehovin salaisuus piilee komiikan ja tragedian vastakkaisuudessa.
Tšehov ei itkenyt menneen perään
Långbackan Kirsikkapuiston arvostelut pieniä varauksia lukuunottamatta olivat loistavia. Rooleissa olivat sen ajan parhaimmat näyttelijät; Maikki Länsiö Raveskajana, Leena Takala Varjana, Marja Packalén Anjana, Esko Salminen Lopahina, Heikki Kinnunen Trofimonina, Paavo Tuominen Firsinä ja Esko Pesonen Gajevina.
Kolmas näytös esitettiin näyttämöllä talon julkisivun edustalla julkisivun toimiessa ”väliverhona” Koko näytelmän keskipisteeksi tuli talo, jolloin Kirsikkapuisto sijaitsi joka puolella, edessä, takana ja ulkopuolella.
Långbacka sanoo, että häntä on aina kiinnostanut neljännessä näytöksessä Lopahin kosinta, josta ei tule mitään. Hän ei myöskään koskaan unohda kohtausta, jossa Lopahin ja Tromimov jättävät toisilleen hyvästit neljännessä näytöksessä:
– Esko Salmisen ja Heikki Kinnusen näyttelijäsuoritukset siinä ovat olleet minulle aina jotain ainutlaatuista, niissä Tsehovin kaksinaiset totuudet pääsevät täysin oikeuksiinsa.
Långbackan mukaan Tsehovin näytelmillä on epätavallinen kyky luoda ympärilleen myönteinen ilmapiiri. Siksi hänen mielestään Kirsikkapuisto oli hyvästijättö vanhalle yhteiskunnalle, mutta ei tunteellinen ja sentimentaalinen, vaan kriittinen hyvästijättö sellaiselle, joka jo kauan sitten oli loppunut ja vailla toivoa lahonnut.
Långbacka sanoo, että Tšehov näki ihmisissä Venäjän tulevaisuuden. Menneisyyden sentimentaalinen itkeminen oli hänelle erityisen vierasta:
– Tässä positiivisessa elämännäkemyksessä toteutuu Tsehovin edistyksellisyys.
Kirsikkapuiston komediallisuus ei ole mitattavissa naurunpurskahdusten tai farssitilanteiden lukumäärän perusteella, vaan se perustuu Långbackan mukaan Tsehovin suorittamaan erään tuhoutuvan yhteiskunnan analyysiin.
Turun kaupunginteatterin entinen johtaja, teatteriohjaaja Ralf Långbacka oli keskustelemassa Turun kaupunginteatterin teatterin lämpiössä teatterin tulevaisuudesta 12. syyskuuta.
Jutussa on käytetty lähteinä Liken kustantamaa Teatterikirjaa Ralf Långbackasta ja Kalle Holmbergistä sekä Långbackan kirjoja Kohtaamisia Tsehovin kanssa ja Taiteellista teatteria etsimässä.
Anton Tšehovin Kirsikkapuisto Turun kaupunginteatterissa. Sovitus, ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu Andriy Zholdak. Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Sergei Patramasnkiy. Rooleissa mm. Tea Ista ja Krista Kosonen.
lehti 