Rankkaa arvostelua Nobelin rauhanpalkintoa kohtaan

Norjan Nobel-komitea julkistaa tänään tämänvuotisen rauhanpalkinnon saajan.

Komitean valintoja on usein arvosteltu. On luonnollista, että yhteiskunnallisella aktiivisuudella ansaittava palkinto herättää ristiriitaisia mielipiteitä. Mutta monesti on tuntunut siltä, että palkitulla, mahdollisesti muuten ansioituneellakin, on kovin vähän tekemistä juuri rauhantyön kanssa.

Norjalainen rauhanaktivisti Fredrik S. Heffermehl ei tyydy kirjassaan Nobelin rauhanpalkinto – Mitä Nobel todella tahtoi pelkkään sormituntumaan. Heffermehlin – joka on myös juristi – mukaan testamentti on oikeudellisesti sitova asiakirja, eikä sitä voi tulkita miten huvittaa.

Heffermehlin mukaan Nobel-komitea jakaa rauhanpalkintoja oman, pitkälle venytetyn tulkintansa mukaan. Se on paitsi moraalisesti väärin, myös rikos, viimeistään sen jälkeen komitea tuli ristiriidasta tietoiseksi Heffermehlin alkuperäisen norjankielisen kirjan muodossa.

Keskeistä aseistariisunta

Ruotsalainen keksijä ja teollisuusmies Alfred Nobel määräsi varat rauhanpalkinnon perustamiseen testamentissaan marraskuussa 1895.

Muista nobeleista päätetään Tukholmassa, mutta tuntemattomasta syystä Nobel antoi rauhanpalkinnon Norjan suurkäräjien vastuulle. Norja kuului tuolloin vielä Ruotsiin, mutta sillä oli oma parlamentti.

Testamentin mukaan rauhanpalkinto on annettava ”sille, joka on työskennellyt eniten tai parhaimmin kansojen välisen veljeyden edistämiseksi, vakinaisten armeijoiden lakkauttamiseksi tai pienentämiseksi ja rauhankongressien järjestämiseksi ja edistämiseksi”.

Heffermehlin mukaan tulkintavara rajoittuu siihen, että pyritään ymmärtämään Nobelin käsitteet nykyajan kielelle muotoiltuina. Tällöin on yritettävä päästä niin lähelle Nobelin subjektiivista tarkoitusta kuin mahdollista.

Heffermehl erittelee veljeyden, armeijoiden lakkauttamisen ja rauhankongressin käsitteitä Nobelin ajan historiallista taustaa vasten. Hän katsoo niiden olevan kokonaisuus, eivät vaihtoehtoja keskenään.

Keskeistä on Heffermehlin mukaan se, että palkittavan on täytynyt edistää aseistariisuntaa. Nobel tavoitteli perustavaa laatua olevia muutoksia kansainvälisessä järjestyksessä, ei pelkkää epämääräisempää ”ystävyyttä ja hyvää tahtoa”.

Heffermehlin mukaan Nobel oli testamenttinsa aiemmissa versioissa horjuvampi, mutta lopullinen tahto on selvä. Hän katsoo, että ratkaiseva vaikutus oli Nobelin ystävyydellä ja kirjeenvaihdolla itävaltalaisen pasifistin Bertha von Suttnerin kanssa.

Norjan ulkopolitiikan osaksi

Nobel ei itse käyttänyt ilmaisua rauhanpalkinto. Hänen terminsä palkittavista oli ”rauhan puolesta työskentelevät”. Tämä on Heffermehlin mukaan otettava kirjaimellisesti. Rauhanpalkintoon eivät riitä pelkästään esimerkiksi ansiot ihmisoikeuksien tai ympäristönsuojelun aloilla.

Vaikka Nobel-komitea teki Heffermehlin mukaan kyseenalaisia päätöksiä jo ensimmäisinä vuosikymmeninä, on sen omavaltaisuus tulkinnoissa jatkuvasti kasvanut.

Heffermehl näkee taitekohdan toisen maailmansodan jälkeisissä vuosissa. Saksalaismiehityksestä toipuvassa Norjassa voimakas mielipide kannatti vahvaa sotilaallista puolustusta. Norja liittyi sotilasliitto Natoon, ja myös Nobelin rauhanpalkinto valjastettiin Norjan ulkopoliittisten etujen ajamiseen.

Aikaisemmin suurkäräjät oli valinnut viisijäsenisen Nobel-komitean harkinnanvaraisesti. Vuonna 1948 komitea alettiin valita suoraan suurkäräjien poliittisten voimasuhteiden mukaan. Komiteapaikasta tuli palkintovirka jäähdyttelyvaiheessa oleville veteraanipoliitikoille.

Kaupallisuuden läpimurto

Toinen muutos tapahtui Heffermehlin mukaan vuodesta 1990 lähtien. Rauhanpalkinto alettiin nähdä norjalaisena ”brändinä” ja sen ympärille perustettiin erilaisia rönsyjä kuten Nobelin rauhankeskus.

Uusiin toimintoihinsa Norjan Nobel-säätiö tarvitsi rahaa ja sitä alettiin kärttää liike-elämältä. Rauhanpalkinto valjastettiin paitsi politiikan, myös kaupallisuuden alttarille. Joulukuisiin palkintojuhliin eivät enää mahdu edes suurkäräjien varapuhemiehet, kun pitää raivata tilaa suuryritysten monijäsenisille valtuuskunnille!

Heffermehl erittelee vuosien 1901–2009 palkinnonsaajat ja katsoo, että jaetuista 121 palkinnosta 51 ei noudata lainkaan Nobelin testamentin määräyksiä.

Kaikkein epäonnistuneimpana Heffermehl pitää Henry Kissingerin ja Le Duc Thon palkitsemista vuonna 1973 Vietnamin sodan rauhanneuvotteluista.

Heffermehl omistaa erilliset luvut kahdelle tuoreelle virheratkaisulle, vuoden 2009 Barack Obamalle ja vuoden 2010 Liu Xiaobolle. Ansiottomasti palkittujen joukkoon hän laskee myös Martti Ahtisaaren.

Heffermehlin kirja antaa mielenkiintoista taustatietoa Nobelin rauhanpalkinnosta varsinkin alkuosassaan. Kun hän ryhtyy juristin pikkutarkkuudella ruotimaan oikeustaisteluaan palkinnon alennustilan oikaisemiseksi, tekstiin tulee jankuttamista. Tiivistäminen olisi tehnyt hyvää niiltä osin.

Fredrik S. Heffermehl: Nobelin rauhanpalkinto – Mitä Nobel todella tahtoi. Like/Suomen Rauhanpuolustajat 2011. 364 sivua.