Turun kaupunginteatterissa saa marraskuussa Juha Siltasen ohjaamana Sopukassa ensi-iltansa syksyn teatteritapahtumaksi uumoiltu August Strindbergin Aavesonaatti, jonka tapahtumat etenevät kuoleman varjossa. Strindberg halusi kuvata Aavesonaatilla sitä kauhuntunnetta, kun ihminen herää siihen, että hän tajuaa eläneensä maanpäällä aaveena.
Strindbergin mukaan Aavesonaatissa suomut putosivat siinä mukana olevien ihmisten silmiltä, sen lohduttoman perusnäkemyksen ymmärtämisessä, että elämä oli tuskallinen matka. Näin hän tuli samalla luoneeksi näyttämölle jokaisen meidän pahimman painajaisunemme, jossa aaveita olivat muistikuvamme, fantasiamme ja elämämme aavemaiset ihmiset, ja jossa haaveetkin muuttuivat omiksi aaveikseen
Vaikea näytelmä vakavasta
Strindbergiä on esitetty paljon Suomessa aina 50-luvulle saakka, mutta sen jälkeen harvakseltaan. Neiti Julie on vielä kelvannut teattereille useamminkin, mutta Aavesonaatti on ollut harvinaisempaa teattereidemme ohjelmistossa.
Viimeksi se nousi keskusteluun, kun Jouko Turkka teki siitä oman versionsa vuonna 1978 Helsingin kaupunginteatteriin. Sitä ennen se oli esitetty vain kerran parikymmentä vuotta aiemmin. Helsingin kaupunginteatterissakin se meni vain 44 kertaa pienellä näyttämöllä, eikä sitä pidetä Turkan parhaimpiin ohjauksiin kuuluvana.
Älykköohjaajien lempilapsi
Aavesonaattiin tarttuvat yleensä harvakseltaan vain teatterimaailman ohjaajien pieni ”auteurohjaajien” eli omanlaisten älykköohjaajien joukko kerran vuosikymmenessä. Turkkakin teki työpäiväkirjansa merkintöihin viitaten Aavesonaattinsa elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin Tukholman Dramateniin vuonna 1973 tekemän huikean näyttämäsovituksen eräänlaiseksi kommentiksi.
Helsingin yliopiston teatteritieteen emeritusprofessori Pirkko Koski kirjoittaa kirjassaan Strindberg ja suomalainen teatteri, että Turkan Aavesonaatti todisti väitettä, jonka mukaan Strindbergin näytelmä valittiin ohjelmistoon, kun vahva ohjaaja näkee tekstin ajankohtaisena. Siksi ei olekaan ihmeellistä, että älykköohjaajana pidetty teatteriohjaaja Juha Siltanen tarttui vaikeana pidettyyn Aavesonaattiin.
Onneksi Siltanen ei ole nykyaikainen huomionkipeä teatteritemppuilija, vaan syvällinen pohdiskelija ja humanisti, jonka töistä kuultaa läpi elämän ja rehellisyyden arvostaminen, siksi Siltasen Aavesonaatista odotetaan suurella mielenkiinnolla millaisen tulkinnan hän antaa Strindbergin lohduttomalle perusnäkemykselle elämän tuskallisuudesta tässä ajassa.
Kuka on näytelmän keittäjä?
Strindbergiläisissä kamarinäytelmissä piilee se jännä jekku, että siinä olevat ihmiset ovat tärkeämpiä kuin näytelmien aikana esitetty puhe. Strindbergille hiljaisuudesta kasvoivat suuret voimat, missä asiat ja tapahtumat saivat samankaltaisen merkityksen, kuten Aavesonaatissa, missä ajan ja paikan on korvannut teeman yhtenäisyys. Strindberg koki kamarinäytelmänsä musiikkina. Esimerkiksi Aavesonaatin idean katsotaan tulevan Beethovenin D-mollisonaatin adagio-osasta.
Strindberg halusi luoda näytelmillään koskettavan ja läheisen kokemuksen katsojalle, ja siksi hänen mielestään määrätty muoto ei saanut sitoa liiaksi kirjoittajaa, sillä hänelle itse aihe määräsi enemmän näytelmän muodon.
Näin hän teki myös Aavesonaatissa, missä todellisuutta yhdistellään epäselvin rajoin makaaberissa kauhunäytelmässä, missä vain keittäjä edustaa jotenkin moraalista ihmistä muuten kauheassa ja perverssin sadistisessa maailmassa, kuten II-näytöksen aavepäivälliskohtauksessa, missä maskit tipahtavat ihmisten kasvoilta, kun he ovat mykkiä kuoleman edessä tajutessaan maailman olevan vain yksi suuri väärennös.
Ehkä siksi näytelmän lohtu piilee siinä, että katsoja ymmärtää toivon paremmasta maailmasta ja ihmisestä olevan keittäjässä, joka edustaa katsojaa ja tavallista maailmaa, siis sitä pientä arjen turhaan väheksyttyä selviytyjää, jonka moraalinen selkäranka kannattelee koko maailmaa sen pahuuksista huolimatta historian jatkuvassa rumputulessa.
Juha Siltasen ohjaama Aavesonaatti saa ensi-iltansa Turun Kaupunginteatterissa 22.11.2012.
lehti 