Ollaan taas suomenruotsalaisella rannikolla, pikkukaupungissa ja Amerikkalaisen tytön (2006) ja Säihkenäyttämön (2009) tapaan kyse on nuoren ihmisen kuolemasta.
Monika Fagerholmin teksti on, jälleen, hypnoottista. Hän toistaa lauseita tai niiden pätkiä, kuin sävellys tai musiikkiesitys, jossa samaa teemaa varioidaan. Yhä uudestaan hän tiputtelee vihjeitä, sanan siellä, toisen täällä. Lola ylösalaisin kätkee totuuden.
Lola ylösalaisin on nukke, tuo kauhukuvaston klassikko, viattomuuden, lapsuuden ja turvallisuuden (ja niiden pettämisen) vertauskuva.
Kaikessa on läsnä katoavai-suus, eikä lapsuudessa ole mitään viatonta.
Romaanissa verisen ruumiin 17 vuotta aikaisemmin löytänyt Jana Marton palaa lapsuudenkaupunkiinsa, sitten liikutaan kahdessa ajassa. Tapahtumapaikoilla on rujot nimet, Lattaniemi, Sontalahti, Rutakko, ja rujoja asioita niissä tapahtuukin.
Päähenkilöitä on pikkukaupungin nuorisokerman verran ja Lola ylösalaisin kätkee totuuden. Kauhea, lapsen kokoinen räsynukke, joka istuu löylyhuoneen lauteilla ja 17 vuotta myöhemmin auton etupenkillä.
Luurankolinnut ja tanssi lumessa
Fagerholm maalaa sanoillaan kuvia, jotka ovat samaan aikaan kauniita ja lohduttomia.
Tytöt kävelemässä nuoralla venevajassa musiikin pauhatessa. Love, love will tear us apart. Koko lattian peittävä, valtava palapeli, joka ei tule koskaan valmiiksi. Tyttö rullaamassa palojen yli pyörätuolilla.
Mies, joka leikkii lintua ja syöksyy alas tavaratalon kuusi kerrosta. Tyttö, joka taitaa lintujen äänet, on lintu itsekin, on kaikki linnut, tassimassa paljoin jaloin lumessa. Kelpaa kaikille ja kaikki kelpaa.
Lapset, Luurankolinnut, leikkimässä kalmanhajuisia leikkejään hautausmaalla, yhdellä taskussaan pian kuoleva hamsteri.
Kaikessa on riipaisevasti läsnä katoavaisuus, eikä lapsuudessa ole mitään viatonta. Hetkeä kaivataan jo silloin kun sitä eletään, mutta siitä kaivataan myös pois.
Kun kirja hipoo täydellisyyttä, tökkäävät paino- ja/tai kirjoitusvirheet silmään. Ja se, että vuonna 1994 Lattaniemen nuoret lähettävät toisilleen tekstiviestejä.
Lauseiden lumoava pyörre
Kaiken järjen mukaan minun ei pitäisi pitää Fagerholmin kirjoista. Minä kun haluan aina tietää mitä todella tapahtuu, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä vertauskuvallista.
Kirjailijan teoksissa juoni ei aina ole selkeä ja helposti avautuva. Se velloo, syöksähtelee ja on välillä vaikeasti tulkittava. Jo lukujen nimissäkin on sulkumerkkejä, kursiiveja ja kaksoispisteitä, monimutkaisuutta.
Silti minä rakastan Monika Fagerholmin sanakarusellia, joka imaisee pyörteeseensä. Kun pyörre sylkäisee ulos, jään pitkäksi aikaa kirjan maisemaan, lintujen ääniin.
Päässäni soi kuoroteos, jossa korppi kantaa murheet kalattomiin lampiin ja kaivoihin. Siinäkin kohtaavat kauhu ja kauneus; ihanasti korvaan särkyvät riitasoinnut.
Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin. Suomentanut Liisa Ryömä. Teos 2012. 497 sivua.