Kohtasin mielenkiintoista yksinäisyyden pohdintaa Juho Saaren kirjassa Yksinäisyyden yhteiskunta (2012). Itä-Suomen yliopiston hyvinvointisosiologian professori Saari näkee yksinäisyyden lisääntyvänä ongelmana, koska olemme siirtymässä perheyhteiskunnasta ystäväyhteiskuntaan. Omaiset vähenevät ja olemme jo nyt tilanteessa, jossa osaa vanhuksista ei käy kukaan katsomassa laitoksissa ja hoivakodeissa. Myös kotona asuvilla vanhuksilla on sama ongelma. Se luo tietysti turvattomuutta ja suorannaista pelkoa arjesta selviytymisestä.
Huoneisiinsa syrjäytyneet nuoret ovat hyvää riistaa netin viharyhmille. Useimmat kouluampujat ovat olleet yksinäisiä ja eristäytyneitä. Huumeiden välittäjät hakeutuvat hyvätuloisten vanhempien yksinäisten nuorten seuraan ja nuori huomaa olevansa yllättäen kiinnostava ja on valmis asioihin, joita ei muuten tekisi.
Yksinäisyyttä on kaikissa yhteiskuntaluokissa, vaikka köyhyys lisääkin yksinäisyyteen ajautumista. Kysymys on useimmiten muurin kasvamisesta ihmisen ympärille aiempien pettymyskokemusten vuoksi. Taustalla voi olla myös koulukiusaamista ja/tai hylkäämisen tai voimakas häpäisemisen kokemus lapsuudessa.
Yksinäisyys on yksi hyvinvointivaltion varjopuolista.
Sosiaalisten taitojen puute liittyy usein ujouteen. Henkilö ei osaa muotoilla lauseita ”oikein” ja hän pelkää taas mokaavansa. Tähän olen törmännyt myös työssäni. Kokemukset asioinnista viranomaisten kanssa esimerkiksi te- tai sosiaalitoimistossa ja ulosottomiehen luona ovat olleet pelottavia, mikä taas johtaa luottamuksen puutteeseen ”systeemiä” kohtaan.
Yksinäisyys on yksi hyvinvointivaltion varjopuolista, kun yhteiskunta on ottanut huolenpitäjän tehtävän, mutta se ei ole pystynyt huolehtimaan sosiaalisesta verkostosta. Tämä on vaiettu salaisuus niin kuin sekin, että ikäihmisten itsemurhat ovat yleisempiä kuin luullaan.
Miten ystäväyhteiskunnassa ratkaistaan yksinäisyyden syrjäyttämismekanismit? Haetaanko SPR:n kautta lisää vapaaehtoistyötä tekeviä ystäviä, lisätäänkö lasten ja nuorten auttavia puhelimia vai pyrittäisiinkö aidon yhteisöllisyyden lisäämiseen?
Yhteisöllisyyden vahvistamisesta on puhuttu jokaisen koulusurman jälkeen, heräämme silloin, media jyllää hetken ja sen jälkeen on taas hiljaista…
Ouluun on perustettu matalan kynnyksen asukastupia jo kauan sitten, mutta onko yksinäisyyden huomaavalla kotisairaanhoitajalla aikaa viedä hänet sinne. Ei se taida kuulua toimenkuvaan säästöyhteiskunnassa. Eläkeläisten tilaisuuksiin on matala kynnys ja niissä tehdään loistavaa ehkäisevää työtä, niihinkin viralliset auttajat voisivat viedä yksinäisiä. Miten koulu voisi edistää parempien yhteisöjen syntymistä?
Kirjoittaja on oululainen kaupunginvaltuutettu ja Paltamon Työtä Kaikille -täystyöllisyyskokeilun toiminnanjohtaja.