”Tahdoin kirjoittaa niin että asiat ovat selviä, asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä. Vaikeasti ei kannata kirjoittaa, selvää on tultava.” Näin päätti 20-vuotias Paavo Haavikko ryhtyessään 50-luvun taitteessa kirjoittamaan ensimmäisiä runojaan. Hän halusi tehdä tarpeettomaksi kysymyksen: Mitä tämä tarkoittaa? Runo tarkoittaa täsmälleen sitä, mitä sanoo. Se on itse itsensä selitys.
Kuitenkin juuri avoimuuteen ja selvyyteen pyrkivä nuori Haavikko joutui 50-luvun modernismitaistelun kärkeen, pahimmillaan hänen leimattiin hulluksi. 50-luvun modernismitaisteluun osallistui koko kansa. Jokainen paikallislehden pakinanikkari katsoi asiakseen pilkata hämäriä ja järjettömiä moderneja runoja. Niissä ei ollut edes riimejä, mistä runo nimenomaan oli opittu runoksi tunnistamaan. Kirjallisuuslehti Parnassoa pidettiin modernismin esitaistelijana, mutta niinpä vain senkin päätoimittajaksi alkuvuosina valittiin modernismin vastustaja, kirjallisuudentutkija Aatos Ojala, joka taittoi peistä tarkoituksellisia käsittämättömyyksiä rustaavia runoilijoita vastaan. Ojalan päätoimittajakausi jäi tosin lyhyeksi, hänen seuraajansa Kai Laitinen taas kuului modernismin ymmärtäjiin ja puolustajiin.
Myös Helsingin Sanomat pisti lusikkansa soppaan. Räikein tapaus on Paavo Haavikon esikoisnäytelmän haukkuva arvostelu, jonka arvovaltainen kriitikko oli – kuten kävi ilmi – kirjoittanut näytelmää näkemättä. Haavikko nosti oikeusjutun ja voitti. Sen jälkeen hänen nimeäänkään ei moneen vuoteen saanut mainita Helsingin Sanomissa. Uudessa Suomessa yritti pitää komentoa V. A.Koskenniemi, joka vaati jopa potkuja Pentti Saarikosken runoista myönteisesti kirjoittaneelle toimittajalle. Toki myös vasemmistossa karsastettiin norsunluutorneissa napaansa kaivelevia modernisteja, jotka eivät liity työväenluokan taisteluun edistyksen rintamassa.
SKDL kunnostautui laatimalla 60-luvulla kaikista puolueista ensimmäisenä kulttuuripoliittisen ohjelman, aika hyvän.
Modernismi voitti taistelun, sai olemassaolonoikeutensa ja arvostuksensa, mutta 60-luvulla, vasemmiston nousun myötä, taiteen ymmärrettävyys nousi taas tapetille. Piti kirjoittaa /maalata/ säveltää niin, että työmieskin ymmärtää. Taistolaisaikana näkemys jämäköityi vaatimukseksi kerääntyä vallankumouksen lippujen alle, piti tiedostaa luokka-asemansa, taiteen piti puhua suoraan työläisjoukoille. Sosialistisen realismin mallin mukaista taidetta syntyi runsaat määrät, paljon toki sellaistakin, joka on kestänyt ajan paineet. Toisaalta: joissakin marxismi-leninismin innoittamissa 70-luvun teoksissa ei todellakaan jää epäselväksi, mitä esitetään ja tarkoitetaan. Silti ne nyt lukiessa tuntuvat absurdimmilta kuin villeinkään kielellä leikittelevä nykyruno.
SKDL kunnostautui laatimalla 60-luvulla kaikista puolueista ensimmäisenä kulttuuripoliittisen ohjelman, aika hyvän. Enemmän kuin vaatimuksia taiteelle siinä esitettiin vaatimuksia taiteen saavutettavuudesta, jotta kulttuuri tulisi koko kansan ”omaisuudeksi”. ”Ei pidä tehdä taidetta, jota työmies ymmärtää, vaan kasvattaa työmies, joka ymmärtää taidetta”, muotoili muistaakseni Arvo Salo. SKDL:n kulttuuripoliittinen ohjelma ilmensi aika lailla tuota ajatusta.
Populaarikulttuuri nousi arvoonsa, sen tuotteet olivat kaikkien ymmärrettävissä. Rock oli kapinaa valtarakenteita vastaan, ja Repe Helismaata, Tapio Rautavaaraa, Esa Pakarista ja Veikko Lavia suitsutettiin yhteiskuntakriitikkoina niin, että he siitä jo hermostuivat. Mm. Rautavaara kielsi olevansa kenenkään ”asialla”, hän halusi vain kerätä ”käpyjä pikkuoraville” eli hankkia rahaa perheelleen.
Kysymys taiteen ”ymmärtämisestä” on ikuinen ja aina aktuelli. Siitä todistaa toimittaja Ilkka Malmberg lauantaiesseessään Eliitti ja moukat (HS 19.1.), jossa hän monin esimerkein syyttää modernia taidetta siitä, ettei hän ymmärrä sitä. Arvelen ja toivon, että essee on kirjoitettu kieli poskessa ja tarkoitettukin provokaatioksi. Miksi kirjoittaja muuten auraisi näitä tuhanteen kertaan viillettyjä sarkoja? Oitis keskustelu virisikin. Toisaalta aihe on juuri tässä viihteen ylivallan ajassa ajankohtainen: joka tuutista tunkee helppoa musiikkia, draamaa, kirjaa ja kuvaa, purematta nieltävää, huonosti ravitsevaa henkistä fastfoodia, jonka ”tarkoitus” ei jää vastaanottajan päätä vaivaamaan.
Taiteen vapauden nimessä kysyn: jos ihminen kokee, että sävellys, runo, maalaus tai muu taiteen tuote menee yli hänen ymmärryksensä, eikö hänen pitäisi esittää vaatimus sen ymmärtämisestä itselleen eikä taiteilijalle? Taide on hienointa, mitä ihminen tekee, helppoa se ei ole sen paremmin tekijälle kuin kokijalle. Miksi pitäisi? Kyky taiteen vastaanottamiseen kehittyy hitaasti ja vaatii harjaannusta. Taiteen kanssa pitää olla tekemisissä jatkuvasti, ei vain kerran tai kaksi ihmettelemässä jotain kummajaista, josta ei tiedä, mitä se esittää.
Hienoimpiin kuvataiteilijoihimme kuuluva Juhana Blomstedt sanoi kerran, että taideteoksen edessä on yhtä järjetöntä kysyä, mitä se esittää, kuin sanoa: ”Vaimosi tekee hyvää maksalaatikkoa, mutta mitä se esittää?” Taiteeseen on tosiaan hyvä suhtautua rennosti, mistä Malmbergin toki huomauttaa. Nykyinen nuori polvi sen hänen mielestään osaa, heille juttu joko ”toimii tai ei toimi”. En kuulu tuohon joukkoon, mutta koen samalla tavalla: runo, maalaus, sävellys joko ”puhuu” minulle tai ei ”puhu”. Jos ei puhu, en rupea sitä kääntelemään kuin kiviä rannalla löytääkseni jotain, jota yritetään pitää minulta tarkoituksella piilossa.
Ehkä Malmbergin mainitsemat keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, tuo helmikanoiksi ja kulttuurikorppikotkiksikin haukuttu kulttuurin turvakaarti, on harjaantumisen myötä oppinut nimenomaan ottamaan taiteen rennosti. Ainakin he tutkimuksen mukaan ovat kaikkiruokaisimpia ja avoimimpia uudelle. Jos jokin juttu ei puhu, voi siitä lannistumatta kääntää uteliaan ja ennakkoluulottoman katseensa toisaalle.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 