”Hyi, kun on mustia”, kailottaa mummo. Olen yökylässä 78-vuotiaalla mummollani. Katsomme televisiota saunan jälkeen.
Lasten päiden ympärillä pyörii kärpäsiä, mutta nälän heikentämät oliot ovat liian väsyneitä hätyytelläkseen hyönteisiä. Mummo on juuri leiponut hiivaleipää. Levitämme päälle voita ja punakuorista juustoa.
Oloni on puhdas ja enkelimäinen: olemme juuri tulleet mummon kanssa saunasta, ulkona on valkoista lunta. Olemme valkoisten asioiden ympäröimänä. Kulautamme taivaallisen nisun huikkaamalla hopeateetä: lämpimässä juomassa on hunajan lisäksi kermaa ja plöräys kulutusmaitoa.
Aapinen tuntuu vahvistavan mummoni huudahduksen television äärellä.
Hetki mummolassa on täynnä vihjailevia sisältöjä, merkitykset tihkuvat. Mehän istumme olohuoneessa kaiken valkoisen ympäröimänä: valkoiset poskemme jauhavat valkoista leipää, huulemme hulauttavat valkoista juomaa, höyläämme kellervän valkoista edamia. Kaiken keskellä ”musta” on yhtäkkiä väärässä paikassa.
Teen ajatuskokeen: mitä, jos maito olisi mustaa, juusto tummansinistä samoin leipä? Mitä jos ulkona satava lumi olisi mustaa? Olisiko mummoni reaktio silloin: nam? Olisiko olomme silloin yhtä kotoisa?
Seinällä roikkuu punainen kärpäslätkä. Kärpäset ovat mustia ja mummoni hyvä tappamaan niitä.
Näen selvästi mummon huulet, jotka suipistuvat, kuinka hän vie kätensä silmien eteen – kuinka hän irvistää – kun kärpästen peittämät kakarat ilmestyvät ruudulle. Ymmärrän sen nyt: mummoni reaktiossa ei ole mitään epäaitoa. Hän on vilpitön.
Hän näkee tv-ruudulla jotain likaista – puhtoisen olohuoneen ilmapiirissä se on yksinkertaisesti vastenmielistä.
Musta lammas
Rotuajattelua tutkineen Philip Masonin mukaan on erotettavissa pohjoiseurooppalainen rasismin kulttuuri. Sen perusta on voimakas tunnelataus mustaa väriä kohtaan. Luonto säästää valoaan, musta yhdistetään paholaiseen, helvettiin, likaan ja ulosteeseen ja kaikki valkoinen taivaan iloon ja puhtauteen. Tässä kulttuurissa musta on eräänlainen kirous. Kun perheessä on musta lammas, se tarkoittaa, että jokin on pahasti vinossa.
Olen kuullut kotona ilmauksen musta lammas usein, se tarkoittaa enoani, joka on eronnut vaimostaan. Enoni on juoppo. Hän tulee usein mummolaan – ja itkee.
Mummoni rintamamiestalon olohuoneessa on tv:n lisäksi kirjahylly, jota joskus salaa tutkailen. Aku Ankat loistavat poissaolollaan –täällä on vain nukuttava ruskea rivi Valittujen Palojen Kirjavalioita, Raamattu, Työväen laulukirja , Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan pokkariversio sekä enoni – sen alkoholisoituneen värillisen lampaan – vanha Kultainen aapinen vuodelta 1956.
Ensimmäisellä sivulla on värikkäitä kotoisia kuvia metsästä ja järvenrannasta, ne ovat leimallisesti puhtoisen suomalaisia. A niin kuin auto. Seuraavalla aukeamalla opetellaan kaksoisääntiöitä. Ai-diftongia havainnollistetaan I:llä alkavilla sanoilla. I:llä alkaa Kultaisen aapisen mukaan esimerkiksi ”intiaani”. ”Intiaani punainen, etsii jälkiä hiipien”, todetaan intiaania esittävän kuvan alla olevassa lorussa.
N niin kuin neekeri
Samaan eksoottiseen ja jännittävään sävyyn enoni aapinen myös havainnollistaa N-kirjainta: n niin kuin neekeri. Kuvassa on musta hahmo kumartuneen lammikon ääreen. Hän pesee kasvojaan.
Mutta minusta on aina tätä kuvaa katsoessani tuntunut siltä, että tuo musta lammas on kuin juoppo enoni – hän itkee. Jokin on pahasti vialla.
Hahmo tuijottaa käsiään eräänlaisen tuskaisen otellomaisen tietoisuuden vallassa. Ehkä vaimo on jättänyt tuon n:llä alkavan hahmon. Ehkä hänellä on jokin pohjaton suru, jonka johdosta hän on tirauttanut mahtavan lammikon kyyneliä. Ehkä lammikko on peili, johon katsoessaan hahmo on tajunnut jotain peruuttamatonta itsestään.
Alla olevassa lorussa todetaan: neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan.
Aapinen tuntuu vahvistavan mummoni huudahduksen television äärellä. Musta on likaa, se tekee ihmiset surullisiksi. Nyt suu pestään saippualla, mummo sanoo. Hän raahaa minut vessaan, enkä minä viitsi vastustella. Kaikista niistä valkoisista asioista mitä mummolalla on tarjottavanaan, valkoisen saippuan maistelu on vähiten miellyttävää.
Opinpahan olemaan sanomatta ”paska” ja ”perkele”. Aina kun mummo pesee suuni saippualla, ajattelen sitä Kultaisen aapisen mustaa itkevää alastonta hahmoa – tajuan kuinka yksin hän on yrittäessään pestä itseään. Minusta tuntuu, että minulle ei valkene ollenkaan, miksi suutani pitää pestä, ei se siitä sen valkoisemmaksi tule. Mutta koska mummoni on päättänyt, että suuni on likainen, niin silloin se on.
Puhdas ja likainen
Suomalaisten aapisten sisältämiä kasvatus-ihanteita tutkinut Leena Koski on todennut, kuinka puhtaan ja likaisen rajan määrittely on eräs yhteiskunnan järjestymisen perusehto. Se myös liittyy olennaisesti yhteisöstä ulossulkemiseen. Puhdas lapsi, joka ei hajuillaan, mustin kasvoin ja kynnenalusin häiritse ympäristöään, on tasapainoinen, hän saa ystäviä. Likainen lapsi jää yksin.
Kotimaisen aapiskukon sisältämä kuva itseään pesevästä mustasta miehestä on eräs länsimaisen kulttuurin kulmakiviä. Kyseessä ei ole mikään vain hiukan hassu rasistinen lipsahdus. Kyseessä on perinne, jonka kautta kansalaisten mieliin on vuosisadasta toiseen iskostettu ajatus perustavasta erosta mustan ja valkoisen välillä. Kuva-aihetta on kopioitu runsaasti paitsi maalauksissa myös myöhemmin esimerkiksi saippuaa mainostettaessa.
Tämä perinne elää ja hengittää: suuret ikäluokat oppivat tavaamaan Kultaisesta aapisesta. He oppivat tarinan Jörö-Jukasta, tuosta likaisesta trollista. He oppivat tarinan, että heidän oma puhdas valkoisuutensa korostuu siinä missä musta mies jää tästä hohtavasta kirkkaudesta osattomaksi.
Rasistiseksi tämän kuvaperinteen tekee sen näennäisen objektiivisuuden taakse kätkeytyvä asenteellisuus. Etunenässä, osin tahtomattaan tätä institutionaalista rasismia on ollut synnyttämässä tiede.
Nykyinen sosiaalisten ryhmien määrittely väritermein on harvoin saanut osakseen kriittistä tarkastelua. Historiallisesti tieteen fokuksessa on sen sijaan ollut löytää selitys ihojemme vaihteleville pigmenteille. Toisinaan värillisyys on nähty seurauksena sairaudesta, liiasta auringosta tai tahallisesta väriaineiden käytöstä. Ja usein tahtomattaan nämä luokittelut ovat toimineet eräänlaisina ihmiskunnan sisäisinä arvojärjestyksinä, joilla on voitu oikeuttaa riisto ja orjuus.
Musta, kurja, viheliäinen
Eräs varhainen esimerkki tieteellisyyttä tavoittelevasta selityksestä pigmentin vaihteluihin oli Andre Theven vuonna 1568 julkaisema teoria sisäisestä kylmyydestä. Sen mukaan päiväntasaajan aurinko vei lämmön ruumiin sisäpuolisilta osilta, jättäen sen kylmäksi sisältä – samaan aikaan ulkopuolella oleva iho kärventyi auringon paahteessa. Erot ihon mustuuden asteissa olivat suoraan suhteessa aurinkoon.
Samaan aikaan, uuden ajan kynnyksellä, tapahtui yhteiseurooppalainen ilmiö: kaikki kielet alkoivat nimittää afrikkalaisia värinimellä. Espanjan negro ei merkinnyt ainoastaan mustaa, vaan myös surullista ja kurjaa. Ranskan noir viittasi myös viheliäisyyteen. Englantilaiset käyttivät nimitystä blackamore ja negro, italialaiset puolestaan ilmausta negras. Suomalaisetkin seurasivat sivistyksen vanavedessä vääntämällä negeristä neekerin.
Värillä on väliä Raamatussakin
Ennen tieteellistä rasismia, rotujen olemuksellinen arvojärjestys oikeutettiin Raamatulla. Genesiksessä kerrotaan Noan pojista, jotka vedenpaisumuksen jälkeen lisääntyvät ja täyttävät maan. Oletus on, että me myöhemmät ihmiset polveudumme tästä kolmikosta. Poikakolmikon tottelematon on Haam, joka näkee isänsä sammuneena ja alastomana. Rangaistukseksi rikkomuksestaan Nooa kiroaa poikansa Haamin. Hänestä tulee muiden orja.
Tämä tarina oli monille kolonialisteille oikeutuksena orjuutukselle: mitä lähempänä ihminen on jumalaa, sitä vapaampi hän on – ja sitä valkoisemmat hänen kasvonsa.
Kun Carl von Linne julkaisi toisen painoksen teoksestaan Systema Naturae (1740), hän sisällytti myös yleisen ihmisiä koskevan luokittelun fyysisten eroavaisuuksien perusteella.
Väreillä valkoinen, punainen, keltainen ja musta on keskeinen rooli. Järjestys on hyvin selvä, luomakunnan kruunu on luokitteleva eläin, valkoinen eurooppalainen eli Europaeus albus. Sitä seuraavat Americanus rubescens, Asiaticus fuscus ja hännänhuippuna Africanus niger.
Luokat viittaavat kaikki mutkattomiin biologisiin tosiasioihin. Olennaista oli, että nyt ei enää epäilty värien alkuperää. Värit ovat faktoja, joiden pohjalta luonnontieteen systeemi rakennetaan.
400 vuotta kasvojen pesua
Puheena oleva kuvatyyppi kasvoja pesevästä mustasta miehestä mietelauseineen esiintyy ensimmäisessä englanninkielellä julkaistussa kasvattavassa hengellisessä kuvakirjassa lähes neljäsataa vuotta sitten. Henkisesti Kultaisen aapisen (1956) ja Geoffrey Whitneyn A Choice of Emblemsin (1586) välillä ei vaikuta olevan päivääkään.
Sisällön samankaltaisuudesta huolimatta on joitakin eroja: Whitneyn teoksen puukaiverruksessa musta mies ei pese itseään, vaan häntä pestään. Kuva on osana lyhyitä mietelmiä otsikolla Mahdottomuudet.
Jos lukija kuvittelee voivansa vastustaa luontoa muuttamalla mustan miehen rätin avulla valkoiseksi, hän on yksinkertaisesti hassu, Whitneyn kuvaruno tuntuu sanovan. Mutta muut yksityiskohdat, mietelause, vesi, musta mies ja hänen hankaajansa viestittävät samaa mitä suomalainen aapinenkin: ei valkene ollenkaan.
Se tärkeä ero lienee juuri tässä: Kultainen aapinen on valkopessyt kuvasta alkuperäisen pesijän, valkoisen miehen. Miksi? Ehkä kuva alkuperäisessä muodossaan olisi herättänyt liian monia kysymyksiä, jotka lasten suusta kuultuna olisivat olleet vaivaannuttavia. Opettaja, miksi tuo mies pesee tuota toista kahleissa olevaa setää? Opettaja: koska hän on tyhmä valkoinen mies joka luulee voivansa muuttaa mustan valkoiseksi.
Alkuperäisessä yhteydessään kuvatyyppi toimi eräänlaisena nuhteena ja moitteena, sen tarkoitus oli opastaa kuten aapisten nykyäänkin lukijoitaan kohti yleisiä totuuksia. Mutta aapisen kuvasta puuttuu naurun kohde, hölmö valkoinen.
Kultainen aapinen vihjaa, että musta hahmo itse syyllistyy ajattelussaan virheeseen: hän yrittää mahdotonta. Alkuperäisessä yhteydessään kuvan moraalinen viesti oli päinvastainen: valkoinen mies yrittää pestä mustan miehen valkoiseksi. Kuvan katsojan oli määrä hieman huvittuneena oivaltaa, että on asioita, joita ei voi muuttaa.
Juuri tämä pesijän ja pestävän roolien sulautuminen yhteen on olennainen, Kultaista aapista luonnehtiva väistöliike. Se perustuu väitteeseen rasistisen toimijan poissaolosta. Sen sijaan että naurettaisiin pesijälle, nauretaankin pestävälle. Katsokaa, en minä yritä ketään pestä, sehän itse pesee itseään! Se typerys haluaa itse tulla valkoiseksi!
Etiopilaista ei voi valkaista
Hämmästyttävintä on lajityypin pysyvyys. Se on pinttynyt kuin tatuointi sivistyksen valkoiseen lihaksikkaaseen ylävartaloon. Minusta tuntuu, että vaikka tuota torsoa kuinka kiillottaa, sen alta paljastuu uusi itseään pesevä musta mies. Ensimmäisen kerran mustan miehen peseminen mahdottomuuden symbolina esiintyy jo antiikissa.
Aethiops non albescit, etiopilaista ei voi valkaista, tarkoitti yksinkertaisesti samaa kuin jos nykyään sanoisimme ettei tiikeri pääse eroon viiruistaan.
Jos joku on pahaa, se pysyy sellaisena vaikka voissa paistaisi. Tämä vaeltava viisaus kuitenkin kotiutui pohjoisen humanismin perinteeseen Erasmus Rotterdamilaisen välityksellä. Hän kasasi 1500-luvun alussa kirjaa lentävistä lauseista nimeltään Adagiorum Collectanea. Tällöin esitystapaan vakiintui painotus kasvojen pesemisestä, kuten Kultaisessa aapisessa.
Erasmuksen mukaan kasvoja pesevän mustan miehen taustalla on tarina typerästä valkoisesta miehestä, joka kerran osti orjan. Valkoinen mies ei kuitenkaan ollut typerä, koska osti orjan, vaan koska hän ei tajunnut tämän mustuuden todellista luonnetta. Orja oli musta, ja uusi omistaja ajatteli, että merkillinen ihonväri on seurausta aikaisemman omistajan huonosta kohtelusta. Tämän johdosta mies yrittää pestä orjansa kasvot.
Myöhemmissä kuvallisissa versioissa aiheesta mustan miehen orjuuteen viitataan metallisella kaulapannalla. Kultaisen aapisen kaulakorun voi ajatella heijastavan tätä stereotyyppistä perinnettä. Sen mukaan pigmentit iholla rinnastuvat luonnollisiin paheisiin ja syntiin; niiden peseminen ei auta, se on tyhmyyttä.
Aapisestakaan ei ole apua, jos mieli on musta kuin yö.
uutiskirje 
