Kirkuvanväriset seinien kokoiset mainokset, liikenteen meteli, tavarataloissa ja muissa julkisissa tiloissa pauhaava musiikki ja mainospuhe ovat ympäristösaastetta, yhteislaitumien likaamista ja tuhoamista.
Kun liituraitapukuisia finanssineroja kiidätetään lentokentältä toiselle ääntä nopeammilla jumbojäteillä, jokaista lennätettävää kohden perkeleellisestä melusta joutuu kärsimään vähintään 50 000 maanpinnalla tallaajaa.
Yhdysvaltalainen biologi ja yhteiskuntafilosofi Garret Hardin (1915–2003) kirjoitti laajaa huomiota herättäneen kirjoituksensa Yhteislaidunten tragedia vuonna 1968. Se julkaistiin arvovaltaisessa Science-lehdessä.
Ihmislaji seisoo tai kaatuu luonnonvarojen mukana.
Hänen lähtökohtansa on yksinkertaisen selkeä: Ihmislaji seisoo tai kaatuu luonnonvarojen mukana. Mitä enemmän jakajia, sitä vähemmän jaettavaa. Yhteislaidunten tragedian suomenkielinen nimi on Kiista yhteismaista.
Nälkäisten suiden määrä kasvaa
Tragedian, murhenäytelmän ytimessä ei Hardinin mukaan ole niinkään asioiden onneton tila, vaan asioiden armoton kehittyminen ja tapahtumien väistämisyritysten mahdottomuus.
Kirjoituksen ilmestymisen jälkeen maailman väestömäärä on kaksinkertaistunut 3,5 miljardista seitsemään miljardiin.
Kun maailman väestömäärä ylitti kolme miljardia vuonna 1960, kokonaisuutena ottaen ihmiskunnan elintaso oli vuoden 1900 tasoa alempana. Tuolloin ilmiötä kutsuttiin ”kasautuvan eriarvoisuuden laiksi”.
Ruotsalainen kansantaloustieteilijä Gunnar Myrdal (1898–1987) huomauttikin, että länsimaisten rikkaiden yhteiskuntien saavuttaman korkean elintason seurauksena tavaroiden ja palvelusten jakelun epätasaisuus pitkällä aikavälillä pikemminkin maailmanlaajuisesti korostui kuin vähentyi.
Nyt kun rikkaiksi kutsutuissa teollisuusmaissa näyttäisi olevan kasautuvien ympäristöongelmien lisäksi enemmän velkaa kuin maksukykyä, tarvitaan melkoisen valoisaa huumorintajua kääntämään ongelmat myönteisiksi tulevaisuuden mahdollisuuksiksi.
Joka ainut päivä maailmaan syntyy Tampereen kaupungin asukasmäärän verran uusia nälkäisiä suita ruokittavaksi.
Vapautemme arvioitava uudelleen
Hardinin lähtökohtana on, että meidän on arvioitava yksilöllisiä vapauksiamme uudelleen nähdäksemme, mitä niistä voidaan perustellusti puolustaa.
Väestöongelmaa ei voida ratkaista teknisesti. Sen ratkaisun avaimet ovat inhimillisissä arvoissa ja moraalikäsityksissä.
Voidaanko esimerkiksi itsehillintää edistää lainsäädännöllä mielihaluja tehtailevan addiktioteollisuuden valtakautena, jolloin pelkästään EU-maissa käytetään vuosittain mainontaan kolme kertaa Suomen valtion vuosibudjetin verran eli 150 miljardia euroa?
Hardinin mukaan itsehillintää voidaan tuottaa pakottein. Verotus on hyvä pakottava keino:
”Keskustoihin ostoksille tulevia kannustetaan käyttämään parkkitilaa kohtuullisesti pystyttämällä esimerkiksi pysäköintimittareita tai keräämällä ruuhkamaksuja. Kansalaisia ei siis varsinaisesti kielletä pysäköimästä, ja usein pysäköintitilaa saa jopa käyttää niin pitkään kuin haluaa – mutta mitä pitempään pysäköi, sitä kalliimmaksi se käy. Ei siis aseteta kieltoja, vaan tarkasti painotettuja vaihtoehtoja.”
Hardin ehdottaa ainoastaan sellaista keskinäistä pakottamista, josta sopii pakottamisen kohteeksi joutuvien ihmisten enemmistö.
Yhteisesti sovitut toimintaamme ohjaavat pakotteet saattavat pelastaa meidät tuhoutuvien yhteislaiduntemme kauhuilta.
Kun ihmiset sopivat yhdessä laeista, jotka kieltävät rosvoamisen, ihmiset eivät menetä vapauttaan vaan heistä tulee vapaampia.
Kirjan toimittajien lisäksi Thomas Wallgren ja Marita Laukkanen kommentoivat Hardinin 44 vuoden takaisen kirjoituksen ajankohtaisuutta. Kiista yhteismaista on ensimmäinen Hardinilta suomennettu teksti.
Veikko Huovista mukaillen voisi todeta, että taas on maailman koira puraissut yhden suomennetun klassikon verran. Puremajälki kirvelee, onneksi!
Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen & Markku Oksanen (toim.): Kiista yhteismaista – Garret Hardin ja selviytymisen politiikka. Eurooppalaisen filosofian seura 2011.