Apina pulpetissa
Tutkijapari Hoikkala ja Paju viettivät yhden lukuvuoden yläkoulun yhdeksännellä luokalla. Kirja kertoo, mitä he näkivät, kuulivat ja kokivat. Mitä luokkahenki tarkoittaa, ja mistä se syntyy? Mitä työrauha on, ja miten se muotoutuu? Miten elämä koulussa ja sen ulkopuolella lomittuvat toisiinsa?
Osallistumisen ja tarkkailun ohella he haastattelivat oppilaita, opettajia ja vanhempia.
Kenttätyö liittyy Nuorisotutkimusverkoston hankkeeseen Suomen Ihanuus ja Kurjuus. Miten kasvatamme lapsiamme ja nuoriamme?
Kirjan nimen apina viittaa tutkijoihin, ei oppilaisiin.
Tommi Hoikkala on Nuorisotutkimusverkoston tutkimusprofessori, sosiologian ja taidekasvatuksen dosentti. Petri Paju on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijana Lastensuojelun Keskusliitossa.
Mitä kaikkea ysiluokalla vuodessa tapahtuu? Tutkijapari Angst B ja Lintsari (oppilaiden antamat lempinimet) soluttautui osaksi eteläsuomalaista 9C-luokkaa lukuvuoden ajaksi.
Tommi Hoikkala ja Petri Paju osallistuivat normaaliin koulutyöhön: istuivat pulpeteissa, kärvistelivät kokeissa, tekivät läksyjä ja osallistuivat liikuntapäiviin ja juhliin.
”Huppareita oli paljon, talvella erittäin paljon. Nyrkkisääntö on, että missä kolme 9C-luokkalaista kohtaa, siellä on neljä hupparia. Niin monella oli kaksi hupparia päällekkäin”, Paju kirjoittaa.
Kun hän vertaa nykykoulua omaan kouluaikaansa 1980-luvulla, suurin muutos on tapahtunut teknologiassa. Se on ottanut merkittävän roolin yhdeksäsluokkalaisten elämässä ja myös koulussa käytettävä teknologia on harpannut eteenpäin.
– Enää ei opiskella konekirjoitusta.
Mutta jos teknologilla tarkoitetaan tietotekniikkaa laajempaa kokonaisuutta, koko systeemiä, joilla koululaisjoukkoa hallitaan: ajan ja tilan käyttöä, on se muuttunut Pajun mielestä kaikkein vähiten.
Viittaamiset, läksyt, se, miten aika ja tila koulusysteemissä jakautuu, on Pajun mukaan muuttunut hämmästyttävän vähän.
Oppitunti on yhä opettajan ”show”.
Luokka kuin avokonttori
Keskeisin huomio kouluvuodesta oli ryhmän merkitys.
”Ryhmän merkitystä nuorelle tai oppilaalle on vaikea yliarvioida. Koulu on paikka, jossa ei ole hyvä olla yksin. Koko koulun tehtävä perustuu yksilöllisten kykyjen ja taitojen arviointiin, mutta epävirallinen koulu ei suosi yksin oloa. Pelottavin asia on yksinäisyys.”
Tommi Hoikkala viittaa kasvatustieteen klassikkoon Matti Koskenniemeen, jonka tutkimustyön ja pedagogiikan keskiössä oli oppimisen sosiaalinen ulottuvuus. Hän lainaa Koskenniemeä vuodelta 1952:
”Oppilaiden välillä vallitsevat toveruus- ja ystävyyssuhteet saattavat vaikuttaa syvemmälle ja merkitä enemmän kuin konsanaan opettaja–oppilas-yhteistyö. –– Opettaja, joka todetessaan kahden vierekkäin istuvan oppilaan välillä ystävyyden ilmauksia, kiirehtii muuttamaan istumajärjestystä siten, että nuo oppilaat joutuvat toistensa ulottumattomiin, ei useinkaan tule ajatelleeksi, että toveruus ja ystävyys ovat voimanlähteitä, joita voidaan käyttää myös kasvatusta tukemaan.”
– Kärjistetysti voisi sanoa, että nykykasvatustiede on hukannut Koskenniemen perinnön. Se on todella sääli. Ehkä siinä aineopettajilta on kadonnut kyky nähdä hienosyisiä ryhmän vertaistoiminnan ulottuvuuksia.
Hoikkala on vakuuttunut siitä, että yläkouluun tarvittaisiin enemmän luokanopettajien osaamista.
Paju ja Hoikkala kuvaavat kirjassaan luokan sisäisiä valtarakenteita ja klikkejä. Valta oli koviksilla, hikkejä ei arvosteta. Virallisen opetussuunnitelman rinnalla ja sisällä kulkevat epävirallisen opetussuunnitelman kehät. Ne, jotka oppilaat itse rakentavat.´
”Hiljaisten ja kilttien oppilaiden ikävä velvollisuus ja asema –– on olla kuin eristeainetta, jolla häiriöihin taipuvaiset pidetään kaukana toisistaan.”
Opetuksen seuraamiselta vie huomion moninainen säätö, jota luokkahuoneissa ja -yhteisöissä tapahtuu. On puhelimia, kynsiviiloja, ja hiuslakkaa, vitsailua, torkkumista, kumien heittelyä, kulkemista.
”Koululuokka on sellainen avokonttori, että pelkkä esillä ja tarkkailtavana olo on omiaan lisäämään stressiä. –– Nuoret tarkkailevat herkeämättä itseään ja toisiaan sekä keräävät tietoa, luuloja ja mielipiteitä itsestään.”
Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa, Gaudeamus 2013.
Laajempi juttu aiheesta ilmestyi Kansan Uutisten Viikkolehdessä perjantaina 13.9. Voit lukea irtonumeron Lehtiluukussa.
Apina pulpetissa
Tutkijapari Hoikkala ja Paju viettivät yhden lukuvuoden yläkoulun yhdeksännellä luokalla. Kirja kertoo, mitä he näkivät, kuulivat ja kokivat. Mitä luokkahenki tarkoittaa, ja mistä se syntyy? Mitä työrauha on, ja miten se muotoutuu? Miten elämä koulussa ja sen ulkopuolella lomittuvat toisiinsa?
Osallistumisen ja tarkkailun ohella he haastattelivat oppilaita, opettajia ja vanhempia.
Kenttätyö liittyy Nuorisotutkimusverkoston hankkeeseen Suomen Ihanuus ja Kurjuus. Miten kasvatamme lapsiamme ja nuoriamme?
Kirjan nimen apina viittaa tutkijoihin, ei oppilaisiin.
Tommi Hoikkala on Nuorisotutkimusverkoston tutkimusprofessori, sosiologian ja taidekasvatuksen dosentti. Petri Paju on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijana Lastensuojelun Keskusliitossa.
lehti 