Mannerlaattojen liikahdus, Yhdysvaltain vaikutusvallan romahtaminen, alku Lähi-idän ongelmien ratkaisemiselle.
Monenlaisia dramaattisia ilmaisuja on käytetty syyskuun tapahtumista, jotka huipentuivat sopimukseen Syyrian kemiallisten aseiden riisumisesta sekä Yhdysvaltain ja Iranin liennytykseen.
Ainakin Yhdysvalloille kyse on tapahtumasarjasta, joka hakee vertaistaan. Milloin viimeksi Yhdysvaltain presidentti on soittanut sotatorvea vain joutuakseen perääntymään, kun kukaan ei halua lähteä mukaan?
Liittolaiset sanelevat ehdot, joilla suostuvat autettavaksi.
Presidentti Barack Obama teki yhden politiikan alkeellisimmista virheistä. Hän asetti ”punaisen linjan” – Syyrian kemiallisten aseiden käytön – mutta ei tiukan paikan tullen kyennytkään lunastamaan uhkaustaan.
Rintama romahti heti ensimmäisessä koetuksessa, kun ”puudeleista” uskollisin, Britannia petti. Osa hallituspuolue konservatiivienkin edustajista tyrmäsi pääministeri David Cameronin halun osallistua ”rangaistusiskuihin”.
Sitten dominot kaatuivat yksi kerrallaan. Pian kävi ilmeiseksi, että nöyryytys odotti Obamaa oman maan kongressissa, jolle hän oli päättänyt alistaa päätöksen ohjusiskuista. Enemmistöä ei löytyisi, ja vastustajien joukossa oli sekä republikaaneja että demokraatteja.
Niinpä Venäjän presidentti Vladimir Putinista tuli pelastaja, jonka ehdotus Syyrian kemiallisten aseiden riisumisesta pelasti Obaman tappiolta kongressissa.
Kongressin oma tahto
Syyrian tapaukseen liittyi monia erityistekijöitä. Aika moni esitti uskottavasti kysymyksen siitä, mitä järkeä ”rangaistusiskuissa” olisi? Miten ne edesauttaisivat Syyrian sodan ratkaisemista?
Financial Timesin pilapiirroksessa kiteytettiin ongelma osuvasti. Siinä mies sanoo vaimolleen: ”Emme voi vain istua ja katsoa sivusta, tekemättä hölmöyksiä.”
Yhdysvaltain poliitikkoja tällaiset pulmat eivät yleensä ole häirinneet. Siellä pöytätapoihin kuuluu, ettei sotaanlähtöä puoluepolitisoida. Kun presidentti on sotatoimet hyväksi nähnyt, ollaan lojaaleja kansakunnan asepukuisille edustajille.
Yhdysvallat on viimeksi antanut virallisen sodanjulistuksen toisen maailmansodan aikana. Esimerkiksi Vietnamin sotaa käytiin väljemmin määriteltyjen kongressin valtuuksien perusteella. Syyriaan suunniteltuja iskuja vastaavissa rajoitetuissa sotatoimissa presidentti on yleensä katsonut omien valtuuksiensa riittävän.
Harva kongressissa nytkään kavahti sotimista sinänsä. Sen sijaan molemmissa puolueissa oli edustajia, jotka aistivat äänestäjissä sotaväsymystä Irakin ja Afganistanin jälkeen.
Osalla republikaanien oikean laidan uuskonservatiiveista oli kysymys puoluepolitiikasta. He haistoivat verta, kun Obama oli haavoitettavissa.
Osalla etupäässä samasta porukasta taustalla on myös isolationismi. He haluavat Yhdysvaltain olevan mahdollisimman vähän tekemisissä muun maailman kanssa, oli sitten kyse vaikka muuten niin mieluisasta sotimisesta.
Bushin sotien perintö
Myös Britanniassa aistittiin yleisön mielialaa. Siellä vaikuttivat George W. Bushin valheet Irakin joukkotuhoaseista, joiden perusteella Britannia liittyi vuoden 2003 sotaan.
Sekä Afganistanissa että Irakissa on paljon verta virrannut sen jälkeen, kun Bush alkumenestyksen innostamana julisti ”tehtävän suoritetuksi”.
Jo pitemmän aikaa on Yhdysvallat lähinnä yrittänyt päästä jotenkin kunniallisesti irti näistä sodista.
Sotien päämääristä ei ole paljon saavutettu. Osama bin Ladenia ei enää ole, mutta Obaman jatkamat Bushin sodat ovat antaneet runsaasti sytykkeitä uusille jihadisteille.
Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin johti siihen, että Iranin alueellinen vaikutusvalta vahvistui. Irakin shiialainen enemmistö vapautui Saddam Husseinin sunnivallan alta ja siitä tuli Irakin johtava vallankäyttäjä.
Syyrian sisällissodan aikana Irakin shiialainen pääministeri Nuri al-Maliki on antanut Iranin kuljettaa aseita Irakin alueen kautta Syyrian hallituksen käyttöön. Tätä tuskin Bush osasi kymmenen vuotta sitten kuvitella.
Häntä heiluttaa koiraa
Osittain Yhdysvallat siis niittää Bushin sotien satoa. Mutta syitä sen ongelmille voi hakea vielä kauempaa. On virinnyt uudelleen muutaman vuoden takainen keskustelu siitä, onko Yhdysvallat taantuva suurvalta, jopa nopeasti taantuva.
Yhdysvaltain rahat ja poliittinen tuki kyllä kelpaavat, mutta yhä useammassa maassa vasallit eivät enää tee niin kuin isäntä käskee.
Missään tämä ei näy yhtä selvästi kuin Israelissa, joka todella on koiraa heiluttava häntä.
Voikin sanoa, että oikeasti Israel on se supervalta, joka tekee mitä huvittaa. Se on aina voinut luottaa siihen, että lopulta Yhdysvallat pelastaa sen pälkähästä, oli kyse rahasta, aseista tai YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksestä. Yhdysvallat voi joskus vähän narista, mutta lopulta se tottelee kiltisti.
Tämän sai Obamakin oppia heti kautensa alussa. Toukokuussa 2009 silloinen ulkoministeri Hillary Clinton vaati poikkeuksellisen pontevasti Israelia lopettamaan siirtokuntien rakentamisen. Israel ei taipunut, ja parin kuukauden sisällä Yhdysvallat ”unohti” koko vaatimuksen.
Kalliit kumppanit
Ehkä Israel on osoittanut muillekin Yhdysvaltain heikon kohdan, jota ne ovat oppineet käyttämään hyväkseen. Strategisista liittolaisista on tullut niin tärkeitä, että ne voivat sanella ehdot, joilla ne suostuvat ottamaan apua vastaan.
Lähi-idässä Saudi-Arabia on Israeliakin vanhempi Yhdysvaltain liittolainen. Ne tekivät jo toisen maailmansodan aikana sopimuksen, jonka perusteella Yhdysvallat ei puutu Saudi-Arabian asioihin, kunhan se toimittaa öljyä eikä asetu konflikteissa väärälle puolelle.
Ei tämäkään liittolaisuus aivan ilmaista ole ollut. Yhdysvaltain on epäuskottavaa saarnata toisille demokratiasta ja ihmisoikeuksista samaan aikaan kun se kaveeraa saudidiktatuurin kanssa.
Ja jos maailmasta pitäisi etsiä jihadistista terrorismia eniten tukeva ja rahoittava maa, Yhdysvaltain pitäisi epäilemättä kohdistaa kaikki mahdolliset sanktionsa Saudi-Arabiaan.
Pakistanista tuli Yhdysvaltain liittolainen vastavoimaksi Neuvostoliitolle, Kiinalle, Intialle ja shaahin kukistumisen jälkeen Iranille.
Diktaattori Zia ul-Haq otti rahat ja perusti 1980-luvulla lukuisia koraanikouluja, joista tuli ääri-islamismin pesiä.
1990-luvulla Pakistanin tiedustelupalvelu ISI perusti Talebanin Afganistaniin.
Maailman ensimmäisen ”islamilaisen ydinpommin” rakensi liittolainen Pakistan. Eikä mikään muu maa ole levittänyt yhtä holtittomasti ydin- ja ohjusteknologiaa kaikille maksuhaluisille – mukaan lukien Pohjois-Korea – kuin Pakistan kiinnijäämiseensä, vuoteen 2004 saakka.
Pienemmätkin tapit ovat oppineet pyyhkimään Yhdysvalloilla pöytää. Afganistanin Hamid Karzai väärensi vaalit vuonna 2010 harvinaisen törkeästi. Yhdysvallat kovisteli häntä kotvan, mutta kun Karzai vain kohautti olkiaan, hän oli pian taas kunniavieras Washingtonissa.
Egyptin kiero juntta
Egyptissä tehtiin sotilasvallankaappaus heinäkuun alussa. Yhdysvaltain oli aluksi hieman kiusallista hyväksyä sitä, mutta Israel ja Saudi-Arabia lobbasivat ankarasti juntan puolesta.
Elokuussa juntan joukot surmasivat yli tuhat Muslimiveljeskunnan mielenosoittajaa. Presidentti Obama sanoi tiukasti: ”Perinteinen yhteistyömme ei voi jatkua entisellään, kun siviilejä tapetaan kadulla ja kansalaisten oikeuksia peruutetaan.”
Yhdysvallat ryhtyikin ankariin vastatoimiin. Se peruutti yhteiset sotaharjoitukset. Sen sijaan vuosittaisen yli miljardin dollarin sotilasavun jäädyttämistä ei pidetty tarkoituksenmukaisena.
Kiitokseksi luottamuksesta juntta kosiskelee kansaa lietsomalla vihaa Yhdysvaltoja vastaan. Se levittää valtiollisessa mediassa väitteitä Yhdysvaltain salaliitosta Muslimiveljeskunnan kanssa.
Äskettäin puolivirallinen Al Ahram -lehti väitti, että Yhdysvaltain Egyptin-suurlähettiläs, Muslimiveljeskunta, terroristiryhmä ja jihadistit olivat yhdessä suunnitelleet hyökkäystä Gazan kautta Egyptiin.
Kylän suurin napa
Kun budjettikiista vielä laittoi Yhdysvaltain liittovaltion toiminnot säästöliekille ja osoitti poliitikkojen kyvyttömyyden, näyttää Yhdysvallat harvinaisen heikolta.
Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Yhdysvallat on yhä suurin talousmahti ja ylivoimainen sotilasmahti. Liuskeöljy voi tehdä siitä vielä energiaomavaraisen.
Voi olla, että syyskuussa 2013 kulminoitui kehitys, jossa Yhdysvallat ei enää ole ainoa supervalta, kuten se on ollut Neuvostoliiton hajoamisesta vuodesta 1991 lähtien. Ehkä nyt on oikeasti astuttu moninapaiseen maailmaan. Mutta kylän suurin napa on yhä Yhdysvalloilla.
Joka tapauksessa nyt on miljoonan rialin paikka korjata yksi Lähi-idän ongelmien perussyistä, Yhdysvaltain ja Iranin välirikko.
Onnistuminen tässä ei miellyttäisi esimerkiksi Israelia. Hyökkäämällä yksinään Iranin ydinlaitoksia vastaan Israel voisi suistaa kehityksen raiteiltaan. Luultavasti se saisi senkin anteeksi.
uutiskirje 
