Sara Hildénin taidemuseossa on avattu upea, kansainvälisesti yhden ”kuumimman” taitelijan Ellen Gallagherin, Yhdysvaltojen mustaa väestöä vaikuttavasti kuvaava AxME -näyttely. Nimi viittaa monisävyisesti mustan väestön slangiin: kysy minulta.
Gallagher (s.1965) virkistää taiteellaan historiallista muistiamme palauttamalla mieliin maansa synkän orjahistorian. Maalaukset, kollaasit, piirustukset, veistokset, animaatiot ja elokuvainstallaatiot liikkuvat abstraktin ja figuratiivisen taiteen välimaastossa. Aiheiden lähteenä on muun muassa mustien populaarikulttuuri, yhteiskunnallinen historia, kirjallisuus sekä arkistoaineisto.
Rajusti, hivelevän esteettisesti ja monisävyisesti kantaaottava, rohkea taiteilija pureutuu amerikkalaisen identiteetin kipupisteisiin ja erityisesti afroamerikkalaisen väestön kohtaloihin ja myytteihin.
Ihmiset kauppatavarana
Mustien järjestelmällinen eli institutionaalinen orjuus alkoi vuonna 1619 Virginiasta, jolloin maahan saapuivat ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat. Peter Parishin arvion mukaan nykyisen Yhdysvaltain alueelle kuljetettiin 200 vuoden aikana vähintään 420 000 orjaa. Kaikkiaan Amerikan mantereelle rantautui noin 12 miljoonaa orjaa. Ahkerimpia orjakauppiaita olivat portugalilaiset, jotka toivat 30 000 laivallista, yhteensä 4,6 miljoonaa orjaa uudelle mantereelle.
Orjuuden myötä suuri joukko mustia ihmisiä esineellistettiin pysyvästi ja laillisesti toisten ihmisten omaisuudeksi. Heitä voitiin myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa.
Ranskan vallankumous laukaisi Ranskalle kuuluvassa Santo Domingossa vuonna 1791 suuren orjakapinan, joka johti entisten orjien muodostaman Haitin tasavallan syntymiseen 1804. Se oli lähtölaukaus orjuuden lakkauttamiselle Karibianmeren alueella.
Kulttuurintutkija Willie Morrow on huomauttanut, että afromuoti oli paha takaisku kaikille anglosaksillisuuden kätyreille. Korkeiden hiuslaitteiden vuoksi hoitajien hilkat eivät pysyneet päässä, eivätkä liioin lentohenkilöstön tahi sotilaiden päähineet.
Irvailua rasistisille harmeille
Näillä rasistisilla harmeilla Gallagher irvailee. Hän leikittelee muun muassa Freudin Unien tulkinnalla sovittamalla mallien päähän mahtavan afrokampauksen ja muokkaamalla kasvoja niin, että ne näyttävät sydämeltä tai takapuolelta.
Rotukysymyksen lisäksi Gallagher käsittelee töissään sukupuolta ja sosiaalista identiteettiä. Hän kyseenalaistaa satiirin ja parodian avulla nykyihmisen tarvetta ulkoisen olemuksensa korjaamiseen. Gallagherin perustyökalu onkin kirurgin veitsi.
Hän kysyy Freudin tavoin, mitä on olla moderni subjekti, miten moderni maailmamme syntyi ja millä hinnalla se tapahtui? Orjien työskentely USA:n etelävaltioiden puuvillapelloilla loi Yhdysvaltojen rikkauden, jolla se nyt kerskuu. Saman aikaisesti kun supervalta ylivelkaantuneena joutuu lomauttamaan noin miljoona julkisen hallinnon työntekijää.
Myös merentutkija
Merentutkijanakin työskennellyttä Gallagheria on aina kiinnostanut merenalainen elämä. Herman Melvillen (1819–1891) Moby Dick eli Valkoinen valas on yksi hänen innoittajistaan tavattoman kauniissa, lähes lyyrisessä teossarjassa Veden hurmio (Watery Ecstatic) fantasiaolentoineen.
Vaikuttava, Drexciyan, mustan Atlantiksen väki koostuu orjakauppareiteillä laidan yli heitettyjen tai heittäytyneiden äitien sikiöiden jälkeläisistä, jotka oppivat hengittämään vedessä. Vaikka Drexciya-myytti on syntynyt joukkokuoleman kauhusta, myytissä luvataan selviytymistä ja kokonaan uudenlaista elämänmuotoa. Vedestä tulee ihmiselämää ylläpitävä elementti. Gallagherin mukaan olemattomuus, ja ilma sekä vesi ja tuli ovat oikeastaan sama.
Monia eri tekniikoita yhdistelevissä massiivisissa, taidokkaissa töissään Gallagher on nähnyt valtavasti vaivaa. Hän on koostanut teoksiaan muovailuvahasta, lehtileikkeistä, lelusilmistä, turkiksista ja ties mistä, lapsen riemulla askarrellen rankkoja aiheitaan.
Kuinka kauniita hänen omaatuntoa kolkuttelevat teoksensa ovatkaan.
Ellen Gallagher: AxME 26.1.2014 saakka Sara Hildénin taidemuseo, Tampere.
uutiskirje 
