Kansan Uutisten Viikkolehdessä kerrottiin ensi kerran joulukuussa 2007 jokioislaisesta harrastajahistorioitsija Unto Kiiskisestä, joka on kartoittanut vuoden 1918 tapahtumia ruohonjuuritasolta. Hän oli koonnut kirjaansa Äitiä en jätä tosikertomuksia punaisten ja punaisina pidettyjen murhista sisällissodan jälkiselvittelyissä.
Kiiskinen, entinen sahatyömies ja kirvesmies, päätyi teloitettujen jäljille toimiessaan Jokioisissa evankelistana 1960-luvulla. Taloissa kiertäessään hän kuuli kertomuksia, joista ei koulussa opetettu mitään. Hän ei tiennyt, että ihmisiä on Suomessa tuomittu kuolemaan ja tuomiot on myös pantu täytäntöön.
Kansan Uutisten Viikkolehdessä julkaistiin hänen tekstejään seuraavana vuonna ja 2010 ilmestyi uusia dokumentteja ja dokumentteihin perustuvia kertomuksia kirjassa Orpojen vuosi.
Murhat eivät vanhene
Kiiskisen maine on kasvanut ja hän on saanut lisää yhteydenottoja eri puolilta Suomea. Tarve perata suvun historiaa on edelleen olemassa. Nyt Kiiskinen on koonnut tarinoita kirjaan Kaksi kansanmurhaa. Se jatkaa Suomen vuoden 1918 tapahtumien kartoittamista, joista hän vetää linkin Kamputsean 1970-luvun kansanmurhaan: pitkään jatkunut sorto purkautuu järkyttävällä tavalla ajasta ja paikasta riippumatta, Kiiskinen väittää.
Kirjan varsinaiset ansiot ovat ihmiskohtaloissa suurten tapahtumien pyörteessä. Oli täysin sattumanvaraista, kuka joutui vuonna 1918 vankileirille ja kuka selvisi sieltä hengissä.
Hyvän esimerkin antaa sotatapahtumista parhaansa mukaan erillään pysytelleen vesilahtelaisen torppari Paavo Niemisen tarina, jonka Unto Kiiskinen kuuli vappuna 2010 Paavon pojalta.
Paavo Nieminen löysi talvella 1918 metsästä sodassa kuolleen miehen ja otti häneltä omaan käyttöönsä kohtuukuntoisen takin. Sen hän kääri mytyksi takapuolensa alle ja jatkoi reellä matkaa. Tiellä joukko miehiä valkoiset nauhat hihoissaan pysäytti Niemisen, näkivät takin ja siinä punaisten merkin.
”Siitä asiasta ei puhuttu”
Tämä sattuma vei Paavo Niemisen Hennalaan ja kuolemaantuomittujen selliin, jossa nälkiintynyt mies onnistui saalistamaan rotan syötäväkseen. Nieminen onnistui pakenemaan, piilottelemaan aluksi heinäkasassa ja lopulta syksyyn asti kotiseudullaan.
”Jos Paavo on sen rotan syönyt, niin se on täytynyt syödä raakana. Siitä asiasta ei puhuttu”, arvioi Niemisen poika.
Puhelimitse Seinäjoelta Kiiskinen kuuli juuri 14 täyttäneestä pojasta, joka niin ikään sattuman kautta tuomittiin ammuttavaksi avunannosta ryöstöön. Mitä hän ajatteli yhdessä isänsä kanssa viime hetkillään Paukanevan suolla?
Syksyllä 1918 joukkohautoja alettiin availla. Paukanevan suolla muuan äiti tunnisti lapsensa uusista lapasista, jotka poika oli vetänyt käteensä lähtiessään viimeisen kerran kotoaan.
Unto Kiiskinen on tehnyt merkittävän teon kartoittaessaan vuoden 1918 tapahtumia suurten linjojen sijaan yksilötragedioilla. Hänen eläytyvä kirjoitustyylinsä lisää teoksen vaikuttavuutta.
Unto Kiiskisen kirjan Kaksi kansanmurhaa voi ostaa suoraan kirjoittajalta itseltään 25 euron hintaan. Tilaukset sähköpostilla untokiiskinen@gmail.com ja puhelimitse: 040-5226114.
uutiskirje 
