Vähättely ja määrittelyn vaikeus seurasivat Kalle Päätaloa hänen eläessään. Siinä mielessä olematon tutkimuksellinen mielenkiinto painosten kuningasta ja hänen elämäntyötään kohtaan on toki johdonmukaista käytöstä niiltä, jotka luulevat tietävänsä paremmin.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä Tampereen yliopistossa väitelleen Ritva Ylösen tutkimus Tervaksinen toteemi – Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus täyttää suuren aukon. Se kertoo, miten vähättelevien kriitikoiden oli laskettava aseensa, kun kansa vastoin heidän neuvojaan ryntäsi ostamaan joka syksy uuden osan vuonna 1971 alkaneesta Iijoki-sarjasta. Nimenomaan lukijoidensa tuella Kalle otti jo 1980-luvulle tultaessa selkävoiton arvostelijoista ja vaikenijoista.
Lääkettä koti-ikävään
Valmiiksi pureskeltua, harmitonta, mitään sanomatonta ajanvietettä.
Päätalon lukijana Puolangalta lähtenyt helsinkiläinen eläkkeellä oleva myyntipäällikkö Ritva Ylönen on kuin tyyppiesimerkki kuvaamastaan lukijakirjeaineistosta.
– Olen Kainuusta kotoisin ja kokenut tämän suuren muuton. Päätalo on ollut minulle koti-ikävän lääkitsijä, hän kertoi vuosi sitten esitellessään tutkimushankettaan Kansan Uutisten verkkolehdessä ilmestyvälle Päätalon matkassa –blogille.
– Kun tulin väsyneenä töistä kotiin ja istuin pöydän ääreen, otin vaan jonkun Päätalon kirjoista ja rupesin lukemaan. Kun se oli niin tuttua, niin tavallaan hermot laukesivat. Se oli lääkettä väsymykseen ja työelämän hermopaineeseen.
Mikä tämä on?
Omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä Kalle Päätalo oli 52-vuotias menestyskirjailija. Hän ei itsekään tiennyt, mitä tuleman pitää. Päätalolta oli 1960-luvulla ilmestynyt viisiosainen osin omaelämäkerrallinen Koillismaa-sarja. Uuden sarjan hän ajatteli olevan noin kuusiosainen, mutta valmiissa teoksessa kirjoja on 26, sivuja noin 17 000 ja sen valmistuminen kesti 27 vuotta.
Kriitikkojen tuskailu 1970-luvulla on tätä taustaa vasten ymmärrettävääkin. Avausosasta Huonemiehen poika ei edes voi päätellä, onko kyseessä itsenäinen romaani vai sarjan alku, ja romaani vai muistelmat.
Hitaasti etenevää Kallen ja hänen sukunsa tarinaa oli vaikea hahmottaa, koska kokonaisuus oli hämärän peitossa – kirjoittajalle itselleenkin.
”Harmitonta ajanvietettä”
Tämä ei kuitenkaan ollut syy, miksi Päätalon tuotantoon 1970-luvulla suhtautuminen vaihteli vähättelevästä vihamieliseen.
Ensinnäkin raja taiteen ja viihteen välillä oli jyrkkä ja Päätalo luokiteltiin useimmiten viihteeksi.
”Päätalo tarjoaa valmista luettavaa, valmiiksi pureskeltua, harmitonta, mitään sanomatonta ajanvietettä”, tuomitsi Kansan Uutisten Timo Sandberg sarjan toisen osan Tammettu virta tammikuussa 1972.
Toiseksi poliittisella 1970-luvulla kriitikoita ärsytti Kallen puolueettomuus. Hän kuvasi sarjan kuudessa ensimmäisessä kirjassa Koillismaan 1920- ja 1930 –luvut sellaisena kuin ne itse koki ottamatta kantaa edes lapualaisuuden kaltaisiin ilmiöihin.
Eniten Päätaloa näyttää Ylösen poimimien näytteiden perusteella inhonneen Kulttuurivihkoihin ja Kalevaan kirjoittanut Aku-Kimmo Ripatti:
”Ja kun Päätalo totisesti sekottaa sentimenttaalisuuden ja pornografian ja pontikan maun päähenkilönsä tekemisiin, teksti kyllä liikuttaa. Mutta realismia tämä ei ole, sillä Päätalon ihmisillä on vain surkea nälkä ja kurjuus, ei mitään pääsytietä siitä pois.”
Kolmanneksi kriitikot eivät voineet sulattaa juuri Päätalon toteavaa ja laajempia yhteenvetoja kaihtavaa tyyliä, joka ei käynyt yhteen kaunokirjallisten ihanteiden kanssa. Eivät myöskään kirjojen 500–700 sivun pituutta.
Omakuva löytyi Kallesta
Kalle sai alusta asti paljon kirjeitä lukijoilta. Ne lääkitsivät hänen katkeruuttaan kirjallisen maun portinvartijoita kohtaan. Kirjeistä ilmenee, että lukijat pitivät arvosteluita loukkauksena paitsi suosikkiaan, myös itseään kohtaan.
Kirjeistä nousee esille suoranainen pelko, ettei Kalle vaan ryhdy noudattamaan kriitikkojen neuvoja. Kirjat ovat juuri sellaisia kuin pitääkin ja vaikka ne olisivat kuinka paksuja, ne tuntuvat loppuvan kuitenkin kesken ja ovat täyttä asiaa alusta loppuun.
Teostensa kautta Kalle tuli lukijoilleen niin läheiseksi, että hänelle kirjoitettiin kuin kaverille. Moni myös löysi kirjojen Kallesta itsensä.
”Minä tiedän, mitä on olla nuorukainen sinunlaisella luonteella. Olen itse kokenut sen. Olin äärettömän ujoinen ja hermoherkkä, köyhistä oloista vieläpä sorakielinen… Kömpelö luokan hiljaisin kaveri.”
”Välillä raivostun siitä, millainen ´tonttu` sinä oikein taas olit ja huomaankin, että raivostun itselleni.”
Fanituksen kohde ja kultti
Iijoki-sarjan suosio räjähti 1980-luvulle tultaessa, jolloin myös poliittiset laineet tasoittuivat ja taiteen ja viihteen raja-aita madaltui. Ukkosen ääni vuonna 1979 sai yhteensä 118 500 painoksen ja 128 500 kappaleen ennätykseen ylsi Tammerkosken sillalla vuonna 1982.
Kalle Päätalosta oli tullut ilmiö, jota ei voinut tuhahtaen sivuuttaa. Poliittinen sitoutumattomuuskin alkoi tuntua rikkaudelta:
”Työn ääressä ideologiat jäävät syrjään. Päätalon tekstissä keskeistä on konkreettinen todellisuus. Poliittinen eliitti hoitaa valtion asioita jossakin etäällä. Historian siipien kahinan sijasta kerronnassa kuuluu työmaan ääniä”, kirjoitti Päätalon kirjojen arvostelijaksi Helsingin Sanomissa 1980-luvulla tullut Vesa Karonen.
Hän lienee yksittäisistä kriitikoista se, jolla oli eniten vaikutusta Päätalon arvostuksen nousuun kirjallisissakin piireissä. Toinen Päätalon ymmärtäjä oli häntä ensin Helsingin Sanomiin ja sitten Aamulehteen arvioinut Panu Rajala.
Samaan aikaan lukijoiden piirissä Päätalo-ilmiö oli muuttunut fanitukseksi ja kultti-ilmiöksi. Kirjoja luettiin yhä uudelleen, mutta lisäksi haluttiin nähdä Taivalkoskella aidot tapahtumapaikat. Kesäisistä Päätalo-päivistä tuli vaelluskohde, jossa oli mahdollista kätellä mestaria itseään. Hautausmaalla katsottiin Riitun, Herkon, Ukkelin ja muiden sukulaisia tutummiksi tulleiden henkilöiden haudat.
Kilpaa kuoleman kanssa
Vuosikymmenen kuluessa heräsi huoli Päätalon heikentyneestä terveydestä:
”Jaksa vielä kirjoittaa! Sisulla! Perkele! Olen nuori lukijasi. Olen sinulta saanut paljon elämän opetusta.”
Alettiin kirjoittaa ”kilpaa kuoleman kanssa” kirjoittavasta Kallesta. Nousi pelko, että tarina jää kesken.
Päätalon lukijapalautteessa korostuu samanlainen suuren muuton aiheuttama trauma ja juurettomuus kuin Taivalkoskelta Tampereelle muuttaneella kirjailijalla itsellään. Niin lukijoilla kuin Kallellakin oli aina selittämätön kaipuu kotiin ja sitä lääkettä koti-ikävään hän tarjosi Ylösen lisäksi tuhansille muille.
1990-luvun ensimmäisissä kirjoissa Kalle tekee Laina-vaimonsa kanssa epäonnistuneen paluun Taivalkoskelle kunnan rakennusmestariksi. Muuttokuorma oli vielä pihalla, kun Kalle tajusi tehneensä massiivisen virheen ja alkoi ikävöidä takaisin Tampereelle. Kirjan Muuttunut selkonen nimikin vahvistaa, ettei kotiseudulta muutenkaan löytynyt sitä, minkä perässä Kalle sinne palasi.
Tämä pantiin merkille myös lukijakirjeissä. Kallen 1950-luvun kokemus jarrutti samaa haikailleita. Ylösen mukaan on vaikea arvioida, montako turhaa paluumuuttoa Kalle esti, mutta hänen mielestään sillä täytyy olla merkitystä niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallekin.
Tällaiselle melko tuoreelle Päätalo-fanille Ritva Ylösen väitöskirja on maaginen lukukokemus. On huimaa huomata, että lukijat kokivat jo 1970-luvulla Kalle Päätalon täsmälleen samoin tuntein kuin olen itse kokenut vuodesta 2010 alkaen, vaikkei minulla ole mitään omakohtaista kosketusta hänen kuvaamaansa maailmaan.
Tieteellisestä kuorrutuksesta huolimatta Tervaksinen toteemi on helppolukuinen kirja ja Päätalon ihailijoille suuri elämys.
Se on myös merkittävä ajankuva viime vuosikymmenten kulttuurikeskusteluista. 1970-luvulla kaunokirjallisuudella oli todella väliä ja kriitikot kiistelivät keskenään. Tätä on vaikea ymmärtää nyt, kun suuri osa kirjallisuuskritiikistä mahtuisi tulitikkuaskin kanteen.
Ritva Ylönen: Tervaksinen toteemi – Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Tampere University Press 2013. 467 sivua.
uutiskirje 
