Emilia Kukkala käsitteli mainiossa kolumnissaan (KU 8.11.) työajan lyhentämistä. Yleisen historianymmärryksen vuoksi on kuitenkin syytä oikaista asiavirhe: työaikaa on Suomessa toki lyhennetty vuoden 1917 jälkeenkin.
Esimerkiksi 1960-luvun lopulla viikkotyöaika lyhennettiin 40-tuntiin, mikä merkitsi siirtymistä viisipäiväiseen työviikkoon. Koko sotien jälkeisen ajan vuosilomia on lisätty niin että viisi lomaviikkoa vuodessa on normaalia.
Vuonna 1986 tupo-sopimus lyhensi teollisuus- ja rakennustyön samalla tasolle kuin toimistotöissä, eli noin 37,5 viikkotuntiin. Se tehtiin lisäämällä ylimääräisiä vapaapäiviä, niin sanottuja pekkaspäiviä. Työajan lyhennyksiä ovat myös taloudellisesti tuetut vanhempainvapaa ja vuorotteluvapaa.
Kuuden tunnin työpäivä on tehokas.
Päivittäisen työajan lyhentäminen voisi olla seuraavana vuorossa. Kuuden tunnin työpäivä on tehokas ja sen avulla töitä voidaan järjestellä joustavasti vuorokauden sisällä.
Tehokkuutta ja työllistävyyttä tutkittiin suurissa 6+6-kokeiluissa parin tuhannen työntekijän voimin 1990-luvun lopulla sekä yksityisellä sektorilla että yrityksissä. Tulokset olivat hyviä, usein erinomaisia, mutta kokeilujen laajentaminen törmäsi työantajajärjestöjen raivokkaaseen vastarintaan. Kuten Kukkala arvelee, pelko kontrollin menettämisestä oli suuri.
uutiskirje 
