Erityisesti marskin kyvyt sotilasjohtajana on kyseenalaistettu. Kaiken arvostelun yläpuolelle kohotettu suurmies on osoittautumassa tavalliseksi ihmiseksi hyvine ja huonoine puolineen. Jatkosodan loppupuolella armeijan ylipäällikkö oli jo ailahtelevainen vanhus, jolle päätösten teko oli vaikeaa.
Eräänlaisena kritiikin kärkenä toimi television ykköskanavan MOT-ohjelma (24.9.), jossa Mannerheimin strategisten virheiden väitettiin aiheuttaneen jopa 20 000 suomalaisen sotilaan kuoleman. Asiantuntijoiden yhtenäisen käsityksen mukaan Suomen armeijan joukot oli sijoitettu väärin, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella kesällä 1944.
Tutkijoiden mukaan tiedustelu oli hankkinut riittävästi tietoja hyökkäyksen ennakoimiseksi, mutta marsalkka ei uskonut niihin. Mannerheim viivytteli Itä-Karjalan korpiin sijoitettujen joukkojen siirtämistä uhatulle rintamaosuudelle kohtalokkaalla tavalla.
Diiva poltti papereitaan
Uuden Mannerheim-kritiikin takana on joukko juuri ilmestynyttä vankkaa tutkimuskirjallisuutta.
Eniten huomiota on herättänyt professori Juhani Suomen 836-sivuinen teos Mannerheim. Viimeinen kortti? (Siltala).
Suomi ei todellakaan ole tehnyt Mannerheimista perinteistä suurmieselämäkertaa. Jo kirjansa esipuheessa hän moittii Mannerheimia tutkijoita haittaavasta papereittensa valikoivasta polttamisesta: “Huolellinen arkiston hävitys jätti jäljelle enimmillään vain sellaista aineistoa, joka ei ole marsalkalle millään tavoin raskauttavaa ja esittää hänet jälkipolville kaikin puolin myönteisessä valossa.”
Eikä Suomi malta olla huomauttamatta edellisen jälkeen:
“Mitä muuta voi oikeastaan odottaa mieheltä, joka oli jo hänestä otettujen valokuvien suhteen niin pikkutarkka, että päämajan kuvaosaston tärkeimmäksi tehtäväksi sotavuosina muodostui marsalkasta otettujen kuvien sensurointi.”
”Hänen Jumalansa oli vain hän itse”
Suomi myös siteeraa runsaasti Mannerheimia lähellä olleita. Yksi heistä on yleisesikunnan päällikkö kenraali A. E. Heinrichs, joka kirjoitti esimiehestään näin:
“Hänen Jumalansa oli vain hän itse! — oli täynnä itseään jopa siinä määrin, että jokaisen oli uhrattava itsensä hänen vuoksensa. Hän uskoi olevansa kuningas. Hän oli kostonhimoinen ja maksoi aina takaisin, jos joku toinen oli ollut toista mieltä kuin hän itse.”
Suomi korostaa Heinrichsin kuuluneen Mannerheimin ihailijoihin, vaikka näkikin hänen kielteiset puolensa.
Suomi osoittaa Mannerheimilla olleen jo varhaisessa vaiheessa yhteyksiä Suomessa järjestäytyneeseen rauhanoppositioon, mutta samalla hän toteaa marsalkan olleen omissa näkemyksissään horjuva.
Mannerheim oli epäröivä, varovainen ja altis vaikutteille. Hän varjeli jälkikuvaansa, mikä johti välillä suoranaiseen vastuunpakoiluun. Päätökset syntyivät hitaasti ja Suomen mukaan pessimismiin taipuvainen ylipäällikkö saattoi joutua myös paniikkimielialan valtaan.
Toki Suomi myöntää, että vaikutuksensa oli marsalkan korkealla iällä ja monilla sairauksissa. Mannerheimilla oli muun muassa kiusallinen ihottuma käsissään. Tilanteen kiristyessä ihottuma levisi myös kasvoihin, mikä oli tietysti kauhea tilanne ulkonäöstään tarkalle miehelle.
Kaiken yllä leijui vielä pelko. Mannerheim pelkäsi joutuvansa venäläisten käsiin, vaikka Moskovasta oli jo ajoissa viestitetty, että hänen henkilöönsä ei tultaisi koskemaan.
Suomen mukaan marsalkka elätteli pitkään toivoa siitä, että Neuvostoliiton ja lännen välit kärjistyisivät jopa uuteen sotaan asti.
Suurkatsaus syksyn uuteen Mannerheim-tutkimukseen löytyy 5.12. ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdestä. Osta näköislehti Lehtiluukusta.