Sosialidemokraattien johto otti tietoisen riskin ilmoitettuaan jo hallitusneuvottelujen alkaessa alistavansa hallitukseen osallistumisen jäsenten ratkaistavaksi.
Riskinotto kannatti, koska se tuotti puoluejohdon toivoman tuloksen ja aktivoi aika lailla apaattista puoluekoneistoa. SPD:llä on liki 475 000 jäsentä. Heistä melkein 78 prosenttia osallistui jäsenäänestykseen, ja kyllä-äänen antoi noin 76 prosenttia.
Kristillisdemokraatit (CDU) ja baijerilainen kristillissosiaalinen unioni (CSU) ovat jo aikaisemmin hyväksyneet hallitusohjelman.
Suuren koalition kannatus on paljon pienempi kuin sen muodostajien ääniosuus vaaleissa.
Nainen puolustusministeriksi
Angela Merkelin (CDU) johtamassa hallituksessa on 16 ministeriä, joista CDU:lla on seitsemän, SPD:llä kuusi ja CSU:lla kolme. Lisäksi hallitukseen kuuluu kolme kansliaministeriä, kaksi kristillisdemokraattia ja yksi sosialidemokraatti.
Demarien puheenjohtaja Sigmar Gabriel johtaa talous- ja energiaministeriötä ja toimii varakanslerina.
Ulkoministeriksi palaa Frank-Walter Steinmeier, joka hoiti tehtävää oikeiston ja demarien hallituksessa vuosina 2005–2009.
SPD:n puoluesihteeri Andrea Nahles saa vastuulleen työ- ja sosiaaliministeriön. Hänen paimennettavanaan on hallitusohjelmaan sisältyvän lakisääteisen minimipalkan toteuttaminen.
Sigmar Gabriel taas vastaa energiapolitiikan linjaamisesta ydinvoimasta luopumisen jälkeiseen aikaan.
Kristillisdemokraattien avainministereitä ovat valtiovarainministerinä jatkava Wolfgang Schäuble ja puolustusministerinä – ensimmäisenä naisena Saksassa – aloittava Ursula von der Leyen. Aikaisemmin hän on toiminut perheministerinä sekä sosiaali- ja työministerinä.
Wolfgang Schäuble, 71, on hallituksen kokenein jäsen. Toimiessaan Helmut Kohlin (CDU) hallituksessa sisäministerinä hän joutui puhetilaisuudessa vuonna 1990 aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Sen seurauksena hän halvaantui ja on joutunut siitä lähtien käyttämään pyörätuolia.
Liittohallitus sai historiansa ensimmäisen turkkilaistaustaisen ministerin, kun SPD valitsi maahanmuuttoasioista vastaavaksi kansliaministeriksi Aydan Özoguzin.
Demareille poliittinen riski
Sosialidemokraatteja pitää varuillaan karvas kokemus edellisen Merkelin johtaman suuren koalition (2005–2009) ajalta. Tuolloin kristillisdemokraatit jyräsivät hallituskumppaninsa, ja sen seurauksena SPD kärsi liittopäivävaaleissa murskatappion.
Välttääkseen tämän toistumisen SPD pyrki hallitusneuvotteluissa mahdollisimman yksityiskohtaiseen hallitusohjelmaan.
Merkelin kolmannen hallituksen ohjelma on 185-sivuinen. Eräät toimet on ilmaistu yksityiskohtaisesti, kuten vähimmäispalkka ja eläkeuudistus, mutta pääosa ohjelmasta kuitenkin koostuu tavoitteista ja projekteista, joiden toteuttamisesta on odotettavissa koviakin kiistoja.
Vaikka demarien jäsenäänestyksen tulos oli hyvin selvä, puolueessa kytee tyytymättömyys ratkaisuun. Puolueen nuorisojärjestön liittokokous otti suurella enemmistöllä kielteisen kannan huolimatta puheenjohtaja Gabrielin kokouksessa pitämästä voimakkaasta puheenvuorosta hallitusratkaisun puolesta.
Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 49 prosenttia saksalaisista antaa tukensa oikeiston ja demarien suurelle koalitiolle. Luku on tuntuvasti alhaisempi kuin hallituskumppanien yhteinen äänimäärä syksyn liittopäivävaaleissa, 67,2 prosenttia.