Juuret kuin puulla

– Olin siellä kuusi vuotta aina talvisin ja kesäisin ja syksyisin, viikosta pariin kuukauteen, muka tein elokuvaa.

Miia Tervo vietti monta vuotta Santra Remsujevan pirtissä Vienan Karjalan Vuokkiniemellä. Virallisesti hän kuvasi dokumenttia. Pääasiassa Remsujevan pirtissä teki kuitenkin mieli istua siellä koetun kotoisuuden vuoksi. Sellaista tunnetta ei päässyt juuri muualla tuntemaan. Monien muiden sukupolvensa edustajien tavoin Tervo etsi nuorena aikuisena aktiivisesti juuriaan.

– Elämme aikoja, jossa juurten löytäminen on hyvin erilaista kuin koskaan aikaisemmin. Kulttuurit sekoittuu. Siksi juurten etsiminen on erilaista kuin ennen, Tervo pohtii.

Pimppini on valloillaan

Tervon dokumenttielokuva Santra ja puhuvat puut kertoo juurettomuudesta, itsen etsimisestä ja henkisestä kodittomuudesta. Elokuvassa Tervo hakee itseään matkustelemalla maailman kolkasta toiseen. Remsujevan pirtissä on kuitenkin Tervon maailman tappi, sinne täytyy aina palata.

Tervon matka Santra Remsujevan luo alkoi Turun kaupunginkirjastosta vuonna 2003, josta hän löysi Remsujevan laulaman laulun Pimppini on valloillaan. Naisten hävytön laulu kertoo pimpistä, joka hyppää lattiasta kattoon ja karkaa Pietariin.

Tervo vaikuttui laulusta ja otti yhteyttä runonlaulua äänittäneeseen perinteentuntija Markku Niemiseen, jonka matkassa hän pääsi ensimmäisen kerran tapaamaan Santra Remsujevaa. Tämän luona Tervo sai myöhemmin kuulla monia lauluja, päästä lähelle vienankarjalaista kulttuuria ja löytää puhuvat puut.

Remsujeva kertoo elokuvassa, kuinka jokaisella ihmisellä on oma puu. Useimmalle sopii mänty, toinen yleisesti ihmiselle hyvä puu on kuusi.

Puilla on henki

Tervo muistaa ensimmäisen kohtaamisensa puhuvan puun kanssa.

– Markku vei minut sinne puulle. Se on aivan tosi juttu, että se puu kuiskailee, puillakin on henki. Samalla tavalla se Santrakin niitä kuunteli.

Ei puu tietenkään ihmisten kieltä puhu. Se kuiskailee omalla tavallaan, puhuu olemalla olemassa.

Elokuvassa Tervo on kateellinen puille niiden juurista. Puun juuret levittäytyvät sitkeinä maahan. Aivan eri tavalla kuin juuriaan etsivän ihmisen.

– Ihminen kaipaa pysyvää ja paksua, menneisyyttä, kunnon historiaa. Siitä tulee eksistentiaalisesti turvaton olo, kun kaikki on jatkuvasti ajan hermolla.

Poeettisesti rytmittyvä elokuva jakautuu dokumentaarisiin jaksoihin ja animaatioihin. Animoidut sammaleet, pitsit, kankaanpalat ja muut pienet arkiset tavarat kiinnittävät kaipauksen käsin kosketeltaviin asioihin. Animaatioiden toteutus on Ami Lindholmin.

– Mie annoin tavallaan nuotit ja Ami soitti ne. Tilasin tietynlaista musiikkia. Puhuttiin paljon tunteista, minkälainen tunne animaatiossa on, tilasin sitten niitä tunteita.

Miia Tervon kuvaus juurettomuudesta on eräänlainen jaettu sukupolvikokemus. Karjala toimii vertauskuvana kulttuurille, joka on kadonnut. Juuriaan saattaa etsiä kaukaakin, kuten Tervo teki matkoillaan.

Tervo löysi omat juurensa Karjalasta. Ne löytyivät konkreettisista asioista, kielestä ja kulttuurista.