Kun astuu Helsingin Taidehallin kauneimpaan huoneeseen, Veistosaliin, hämmentyy. Silmä eksyy teosten määrän, maalauksellisuuden ja kehysten runsauden synnyttämään sekameteliin. Katse harhailee löytääkseen kiinnekohdan ja kestää hetken ennen kuin se hahmottaa kuvan elämän kehyksen elämästä.
Kansainvälisesti menestynyt Esko Männikkö (s.1959) tunnetaan Suomessa parhaiten pohjoisen yksinäisten miesten kuvaajana. Pudasjärvellä syntynyt itseoppinut taiteilija onkin sinnikkäästi pysytellyt irrallaan valokuvataiteen muotitrendeistä kuten myös arvostetusta Helsinki School-ryhmästä.
Paradoksaalisesti Männikön teoksia kuitenkin on esitelty vakiintuneissa taideinstituutioissa kuten nyt Taidehallissa. Viime vuosina näyttelyitä ollut Mexico Cityssä, New Yorkissa sekä berliiniläisissä, espanjalaisissa ja italialaisissa gallerioissa.
Kuvista huokuu universaali melankolia.
Taidehallissa voi nähdä Suomessa aiemmin esittämättömiä sarjoja kuten Mexas (1996–97) USA:n meksikolaisista maahanmuuttajista tai jo 15 vuotta kestäneen projektin Organized Freedom (1999-), joka sisältää kuvaesseitä hylättyjen maalaistalojen ovista, kuisteista ja sisätiloista.
Irti määritelmistä
Näyttelykirjassa Männikkö kertoo, ettei tunne valokuva- tai maalaustaidetta tai niitä määritelmiä, joihin hänet pyritään asettamaan. Hollantilaisesta mestarista Johannes Vermeeristä (1632–75) Männikkö kuuli ensimmäisen kerran, kun valokuvista löydettiin yhteyksiä tämän maalauksiin.
Kotimaisista valokuvaajista Männikkö arvostaa Pekka Turusta, Jorma Purasta ja ITE-taiteilijoita kuvannutta Veli Granötä: pohjoisen ihmisten ja alkuperäisväestön tarkkanäköisiä ja herkkiä kuvaajia. Marginaalien, alistettujen ja etnisten vähemmistöjen kuvaajana kannattaa listaan lisätä myös nainen, nuoren polven edustaja Meeri Koutaniemi.
Kuin liikenneruuhkassa
Männikkö rakentaa itse ja kierrättää kehyksiään. Hän valikoi ja sommittelee ne epäilemättä täydentämään ja painottamaan kuvan sisältöä ja merkitystä. Kehyksen tehtävä on harkittu ja korostunut. Mutta toimiiko se?
Epäselväksi jää myös, haluaako Männikkö kuvata maailmaa kaaoksessa vai vaatia yleisöltä enemmän. Katsomista ei myöskään helpota se, että näyttelyä ei ole rakennettu kronologisesti, ei sarjoittain tai teemoittain. Ilman niitten tarjoamaa kontekstia kuvat vyöryvät katsojan päälle.
Myös kehysten monenlaisuus tuottaa ristiriitaisen kokemuksen. Vierekkäiset kuvat samanlaisissa kehyksissä on helppo hahmottaa, mutta peräkkäiset ja päällekkäiset kuvat erilaisissa, joskus kitschmäisissä kehyksissä sekoittavat katsojan kuin suurkaupungin liikenneruuhkassa.
Männikön valokuvataide kommunikoi kuitenkin vankalla esteettisyydellään, valon mestarisella käytöllä ja mätänevillä, lähes tuoksuvilla kuvilla. Kaikissa niistä huokuu yksinäisyys, hiljainen huumori ja universaali melankolia oli kohde missä maanosassa tai ajassa tahansa.
Kuvat kommentoivat nykyajan pinnallisuutta, markkinamaailman nuoruuden ihannointia. Männikkö tallentaa prosessia, elämän liikettä, jota kuoleman läsnäolo voimistaa.
Time Flies -näyttely jatkaa Helsingistä matkaansa Turun Taidemuseoon ja sieltä Göteborgiin.
Esko Männikkö: Time Flies 2.3. saakka Helsingin Taidehalli.