Jyväskylän Talven kirjallisuusillassa käytiin mielenkiintoinen keskustelu työväenkirjallisuudesta ja sen tulevaisuudesta.
Kirjastonjohtaja Mauri Männistön vetämässä keskustelussa Huhtasuon kirjastossa olivat mukana ministeri Paavo Arhinmäki, tietokirjailija Matti Salminen, Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis sekä Päätalo-tutkija Ritva Ylönen. Kansanedustaja Eila Tiainen oli joutunut jäämään pois sairauden vuoksi.
Ministeri Arhinmäki totesi kirjallisuudentutkija Raoul Palmgrenin vetäneen 60-luvulla työläiskirjallisuudelle tiukat rajat, jotka eivät enää nykyään päde.
Päästäkseen työläiskirjailijan kategoriaan kirjailijan on Palmgrenin mukaan vietettävä vähintäänkin lapsuutensa työläisolosuhteissa, tunnistettava luokka-asemansa sekä ammennettava tästä tietoisuudesta ja aatemaailmasta.
Työläiskirjailija on Palmgrenin mukaan luokkatietoinen ja pyrkii aktiivisesti muuttamaan maailmaa.
Arhinmäen mielestä esimerkiksi vuonna 2005 kuollut Arto Salminen oli työläiskirjailija ja yhteiskunnallinen kirjailija, joka kuvasi työväenluokkaa jopa yltiöinhorealistisesti.
– Salmisessa kiehtoo taitava sanankäyttö. Hän oli myös yhteiskunnallinen näkijä. Hänen teostensa päähenkilöt ovat köyhiä, syrjäytyneitä, osattomuutensa nujertamia. Vasta kuolemansa jälkeen Salminen löi itsensä läpi laajempaan tietoisuuteen.
Käsitteet elävät ja muuttuvat
Arhinmäen mukaan työväenkirjallisuuden käsite on elävä ja muuttuva. Samaa sanoi keskustelun vetäjä Mauri Männistö:
– Työ muuttuu ja työväki muuttuu, niin myös työväenkulttuuri. Käsitteet ovat aika mielivaltaisia.
Tuula-Liina Variksen mielestä työläiskirjailija ja työväenkirjallisuus on määritelty liian poliittisesti, aatteen julistamiseksi.
– Kukaan kirjailija ei halua tulla määritellyksi miksikään. Kirjailijat kokevat määrittelyt oman vapautensa kaventamisena, koska ne helposti johtavat tietynlaisiin odotuksiin.
Varis puhuu mieluummin yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta, joka analysoi yhteiskunnan rakenteita, ei ole julistavaa eikä oikeassa olevaa, vaan kuvaa yhteiskunnan todellisuutta, kuten köyhyyttä ja huono-osaisuutta.
– Olen iloinen, että suomalaisten kirjailijoiden yhteiskunnallinen ote on selvästi vahvistunut. Mikäpä muu kuin yhteiskunnallinen kirjailija on esimerkiksi Kari Hotakainen. Myös dekkareissa on paljon yhteiskunnallisia aiheita.
Kiillotusrätiksi ei haluttu
Keskusteluun osallistunut kirjailija Keijo Siekkinen muistutti Toivo Pekkasen, Lauri Viidan, Hannu Salaman ja monen muun kirjailijan pyrkineen eroon työläiskirjailijan maineesta, kun eivät ”halunneet kiillotusräteiksi poliittiseen peliin”.
Myös Pentti Haanpään tarinan kirjoittaneen Matti Salmisen mielestä on parempi puhua yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta kuin työväenkirjallisuudesta.
– Tämän päivän yhteiskunnallinen kirjallisuus on hyvin lähellä sitä, mitä ennen tarkoitettiin työväenkirjallisuudella.
Kalle Päätalon kirjallisuudesta väitellyt Ritva Ylönen puolestaan totesi Päätalon määritelleen itsensä työläiskirjailijaksi, vaikkei koskaan saanutkaan sitä statusta itselleen.
– Työ on ollut Päätalolle se ideologia, jonka varaan hän on rakentanut kirjallisuuttaan. Olisiko työväenkirjallisuutta kaikki kirjallisuus, jossa kirjoittajan myötätunto on työläisten puolella, Ylönen pohti.
Matti Salmisen mielestä myötätunto ratkaisee, mikä on työväenkirjallisuutta. Työväenkirjallisuus on köyhien puolella.
Keskustelijat olivat lopulta varsin yksituumaisia siitä, että kirjailija, joka kuvaa yhteiskunnallista todellisuutta luo tämän päivän työväenkirjallisuutta