Yhdysvaltain edustajien suosikkiväitteitä on, että Venäjä elää geopoliittisesti mennyttä aikaa. Heidän mukaansa Venäjä näkee maailman nollasummapelinä: se, mitä joku saa, on toiselta pois. Sama asia hieman toisella tavalla sanottuna on, että Venäjällä elää yhä vanhanaikainen etupiiriajattelu.
Saattaa olla, että nollasummapeli ja etupiiriajattelu ovat vanhanaikaisia. Mutta tässäkin tangossa tanssijoita on kaksi. Yhdysvaltain politiikkaa Itä-Euroopassa on Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien leimannut nimenomaan etupiiriajattelu, tarkemmin sanottuna pyrkimys kaventaa Venäjän etupiiriä.
Strategia on aika nerokas. Samaan aikaan kuin syytetään vastapeluria etupiiriajattelusta, pyritään laajentamaan omaa etupiiriä.
Pinnan alla on jännitteitä myös Yhdysvaltain ja Saksan välillä.
Kaikista kumppanuuspuheista huolimatta kysymys on myös nollasumma-ajattelusta. Valtioita ”menetetään” Venäjälle tai ”voitetaan” siltä. Riemuitaan, jos joku maa ”kääntää selkänsä” Venäjälle.
Suuri šakkilauta
Ukrainalla on erityisasema sekä Venäjän että Yhdysvaltain etupiiriajattelussa. Pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin ja väkiluvultaan 46-miljoonainen maa on ylivoimaisesti suurin välivyöhykkeelle jääneistä valtioista.
Ukrainalla on ollut yli tuhat vuotta Venäjälle erityinen historiallinen merkitys ”slaaviveljeyden” läheisimpänä kumppanina.
Toisin kuin useimmat muut välivyöhykkeen maat, Ukraina on jäänyt horjumaan kahden vaiheille, ehkä siksikin, että idän ja lännen kulttuurinen raja kulkee maan sisällä.
Yhdysvaltain Ukraina-strategian suhteen usein siteerataan Zbigniew Brzezinskin vuonna 1997 kirjassaan The Grand Chessboard (Suuri šakkilauta) esittämää ajatusta, jonka mukaan ilman Ukrainaa Venäjästä ei enää koskaan voi tulla imperiumia.
Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut Brzezinski on yhä aktiivinen ulkopoliittinen keskustelija.
Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Victoria Nuland sanoi viime joulukuussa, että Yhdysvallat on 22 vuoden aikana ”investoinut” yli 5 miljardia dollaria Ukrainan ”demokratian, hyvän hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan kehittämiseen”. Summa on melkoinen, ja vaatii sinisilmäisyyttä uskoa, että raha on hyväntahtoisesti upotettu yleisluontoiseen demokratiakasvatukseen.
Uuskonservatiiveihin luettu Nuland edustaa jatkuvuutta Yhdysvaltain Ukrainan-politiikassa. Ennen Barack Obaman hallintoa hän työskenteli entisen Neuvostoliiton asioihin liittyvissä tehtävissä myös George W. Bushin ja Bill Clintonin hallinnoissa.
Yhdysvalloilla oli aktiivinen taustavaikuttajan rooli sekä vuoden 2004 Oranssikumouksessa että viime marraskuussa käynnistyneissä protesteissa. Huvittavimmillaan se näkyi siinä, kun Nuland kävi joulukuussa jakamassa keksejä Maidan-aukion mielenosoittajille.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Ukrainan kansannousut olisivat Yhdysvaltain järjestämiä. Kyllä lähtökohtana on molemmissa tapauksissa ollut kansan oikeutettu tyytymättömyys talouskurjuutta, korruptiota ja politiikan mädännäisyyttä vastaan. Mutta nollasummapelaaja käyttää eteen tulevat tilanteet hyödykseen.
EU:n monta linjaa
Euroopan unionin rooli ei ole yhtä selvä. Unionin yhteinen linja on ollut horjuva ja sen sijasta pitäisikin ehkä ennemmin puhua yksittäisten jäsenmaiden linjoista.
Selvimmin Yhdysvaltain kaltaista etupiiriajattelua ovat edustaneet itäisen Keski-Euroopan valtiot, George W. Bushin ”uudeksi Euroopaksi” kehumat maat. Erityisen aktiivinen on ollut Puola, ehkä osin historiallisistakin syistä.
Suurimmalla EU-maalla Saksalla on korostunut enemmän pragmaattinen talousajattelu sen määritellessä Ukrainan-politiikkaansa.
Yksi nykyisen kriisin siemenistä kylvettiin viime syksynä, kun Ukrainaa pakotettiin valitsemaan etupiiri. EU ilmoitti, että assosiaatiosopimus unionin kanssa estää Ukrainan tulliliiton Venäjän kanssa. Samalla tavalla Venäjälle kelpasi kumppaniksi vain Ukraina ilman EU-sopimusta.
Vähättelemättä mitenkään niitä teknisiä ongelmia, joita Ukrainan kuuluminen kahteen taloussopimukseen aiheuttaisi, ehkä ne olisi hyvällä tahdolla voitu voittaa ja maa harjoittaa toimivia taloussuhteita itään ja länteen.
Ukrainassa ymmärretään varmasti, ettei Ukrainasta tule hetkessä EU:n jäsentä eikä sen taloudesta Saksaa. Sitä ei ehkä ymmärretä, miten kaukana on, että näin suuri ja näin rapakunnossa oleva maa pääsisi unionin jäseneksi.
Nationalistinen äärioikeisto
Kun suuri osa EU-maista on viime kuukausien aikana seurannut Ukrainaa passiivisesti, ovat Yhdysvallat ja ”uusi Eurooppa” päässeet vetämään lännen linjaa siellä. Erilaiset satraapit ovat käyneet Kiovassa kuvauttamassa itseään oppositiojohtajien kanssa, myös radikaalin äärioikeiston parlamentaarisen siiven kanssa.
Nationalistisen äärioikeiston roolia Ukrainan vallanvaihdossa on sekä liioiteltu että vähätelty. Venäjä on liioitellut sitä, väittäen että Kiovassa tehtiin fasistinen vallankaappaus. Lännessä taas on vähätelty äärioikeiston merkitystä ja väitetty heitä olleen kumouksessa vain kourallinen.
Tosiasiassa radikaaleilla äärioikeistolaisilla oli merkittävä rooli Maidanin etulinjassa, oli kyse puolustuksesta tai hyökkäyksestä. Nyt he odottavat palkintoa tästä, kun taas länsi painaisi mielellään kiusallisiksi käyneet kumppanit taka-alalle, nyt kun Viktor Janukovitš on saatu syrjäytettyä.
Ukrainan tuoreessa väliaikaishallituksessa äärioikeiston Svoboda-puolueella on neljä ministerinpaikkaa. Radikaaleimman Pravyi Sektor -järjestön johtaja Dmytro Jaruš on yksi uuden Ukrainan kansallisen turvallisuusneuvoston varapuheenjohtajista.
Pravyi Sektor ei halua Ukrainan liittyvän EU:hun.
Miksi Krimille?
Miksi Venäjä vastasi Ukrainan vallanvaihdokseen miehittämällä Krimin niemimaan?
Kaikki vastaukset ovat arvailuja, ja luultavasti kysymys oli monen tekijän yhteisvaikutuksesta.
Vahvimmaksi arvaukseksi jää ”vanhanaikainen” geopoliittinen syy, Sevastopolin laivastotukikohta. Vladimir Putin ehkä katsoi paremmaksi turvata se ennalta ehkäisevästi eikä odottaa, että Ukrainan uusi hallitus vakiinnuttaa valtansa Krimillä ja mahdollisesti purkaa tukikohtasopimuksen.
Myös etupiiriajattelu varmaan vaikutti, mutta ehkä enemmän puolustuksellisesti kuin hyökkäyksellisesti. Tuskin Putinkaan tosissaan kuvittelee luovansa Euraasiaan uutta Neuvostoliittoa. Ukraina on kuitenkin liian lähellä ”menetettäväksi” kokonaan.
Huoli Ukrainan venäläisten kohtelusta on propagandaa samassa määrin kuin lännen ihmisoikeus- ja demokratiapuheet. Propagandasta vain tulee helposti itsensä toteuttavaa: jos julistautuu venäläisten suojelijaksi, pitää sitten näyttää siltä, että suojelee venäläisiä.
Venäjän toimet Krimillä ovat yksiselitteisesti vastoin kansainvälistä oikeutta ja Venäjän itsensä Ukrainan asemasta tekemiä sopimuksia.
Jos kriisi koteloituu Krimille eikä laajene Ukrainan itäosiin, Putin saavutti yhden lyhyen aikavälin tavoitteen: Venäjä sai sananvallan Ukrainan tuleviin järjestelyihin.
Pitemmällä aikavälillä Putin kärsinee vahinkoa uhkapelistään. Venäjälle koituu huomattavasti poliittista ja taloudellista haittaa. Erityisesti jälkimmäinen on Putinille ongelma, koska kasvava talous on pitänyt hänet suosiossa.
Isku Krimille ei vähennä vaan lisää Naton vetovoimaa etupiirien rajamaissa.
Kun perustelua venäläisten suojelusta on kerran käytetty, rajanaapurit saavat pelätä, että sitä käytetään toisenkin kerran. Georgian vuoden 2008 sotaa ei voi verrata tähän, koska silloin Georgia aloitti.
Kitkaa länsimaiden välillä
Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että Ukraina aiheuttaa jännitteitä myös länsimaiden välille.
Se näkyy jo siinä, mitä vastatoimia Venäjälle suunnitellaan. EU-maiden kannalta kaikki vastatoimet tapahtuvat lähialueella toisin kuin Yhdysvaltain kannalta. Mahdolliset talouspakotteet aiheuttavat EU-maille haittaa aivan eri tavalla kuin Yhdysvalloille.
Mutta takana voi nähdä syvemmälläkin olevia jännitteitä. Yhdysvallat ei ole suosinut ”Uutta Eurooppaa” pelkästään Venäjää vastaan, vaan kyse on ollut myös vaikutusvallan lisäämisestä EU:n sisällä.
Brzezinskin ja kumppanien kirjoituksissa Yhdysvaltain strategiaan kuuluu torjua Saksan ja Venäjän liitto. Vaikka ei puhuttaisi mistään varsinaisesta liitosta, Venäjän ja ”vanhan Euroopan” eli Saksan-Ranskan-akselin liian sujuva yhteistyö on näissä teorioissa haitallista.
Ukrainassa Yhdysvalloilla ja Saksalla on eri suosikit. Kuten Victoria ”Fuck the EU” Nulandin puhelinkeskustelusta kävi ilmi, että Yhdysvaltain suosikki Ukrainan johtoon on Arseni Jatsenjuk.
Angela Merkelin taas uskotaan asettaneen pelimerkkinsä Saksassa asuneeseen ex-nyrkkeilijä Vitali Klytškoon. Hänethän Nuland puhelinkeskustelussa torjui.
Ukrainan väliaikaiseksi pääministeriksi tuli Jatsenjuk ja hallituksen jäsenistä valtaosa tämän Isänmaa-puolueesta. Lisäksi mukana on Svodoban jäseniä ja Maidanilla mainetta hankkineita aktivisteja.
Voittoisa oppositio ei päässyt hallituksesta yksimielisyyteen ja Klytškon Udar-puolue jäi siitä kokonaan pois.
Toukokuun 25. päivän presidentinvaaleissa pääehdokkaita tullevat olemaan Klytško ja Isänmaan ehdokas, joko Jatsenjuk tai Julija Tymošenko.