”Onko Rasputin niin kuin Putin mutta vadelmilla?” ”Vatut on!” ”Ei, olen kuullut, että Putin on Ras-putinin salattu pojanpoika. Venäläiseen tapaan nimen ensimmäinen tavu tippuu pois.”
Verkosta sieppaamassani keskustelussa pohditaan ihmeparantaja Grigori Rasputinin ja ihmepresidentti Vladimir Putinin suhdetta, sillä heidän sukunimensä muistuttavat toisiaan tai ovat jopa toistensa vastakohtia.
Rasputin tulee sanasta ”rasputni” eli kunnoton, irstas ja rietas, joten Putinin taustalla täytyy olla ”putni”, kunnollinen, kunnon heppu. Kenkkuja kansanetymologioita ja pahansuopia sutkauksia on liikkeellä, mutta nimen kunnollisuutta on vaikea kiistää.
Kaunokirjallisuuden miljöönä on yhä useammin romanttinen Venäjä, mitä voi suuntautumisesta riippuen joko ihmetellä tai ihailla.
Etuliite ”ras” muuttaa siis kiltin Putinin tuhmaksi Rasputiniksi ja tuo lukuisiin sanoihin kielteistä kaikua, hajoamista ja rikkoutumista. Venäjän Karjalassa manattu ”rasputitsa” on rospuutto, joka pehmittää tien (”put”) ajokelvottomaan kuntoon.
Vaikka Rasputin kuulostaa pilkkanimeltä, sitä kantaa toinenkin siperialainen, vanhemmiten taantunut kirjailija Valentin Rasputin. Hänen romaaninsa Jäähyväiset Matjoralle (1976) on rohkea ja sydäntä raastava kuvaus ekokatastrofista.
Nimeä myöten pahamaineinen oli myös ylioppilas ja kirvesmurhaaja Rodion Raskolnikov, Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilö.
Raskolnikov juontuu raskolnikeista, vanhauskoisista, jotka nousivat vuoden 1652 reformin jälkeen kapinaan, rikkoivat ortodoksisen yhtenäisyyden ja pakenivat vainoja pohjoisiin erämaihin.
Vanhauskoisia asui Ilomantsissa, Juuassa ja Kuusamossa asti. Ristinmerkki tehtiin kolmen sormen sijasta kahdella eikä vääräuskoisten annettu samoissa pöydissä syödä tai samoissa huoneissa yöpyä.
Ortodoksisesta valtavirrasta erkaantui 1600-luvun puolivälissä myös hurmoksellisia lahkoja, joista hlystit vaikuttivat Rasputinin ajatteluun ja lietsoivat häntä hillittömään käytökseen.
Hlystien lahkon perustivat suuruudenhullut talonpojat Danila Filippov ja Ivan Suslov. Omasta mielestään Danila ei ollut enempää eikä vähempää kuin Herra Sebaot ja Ivan oli olevinaan Kristus.
Ihmisestä tuli elävä jumala, mikäli hän kuoletti lihanhimonsa hurjissa seksiorgioissa ja haureellisissa tansseissa. Sitä paitsi pyhälle kaikki oli pyhää.
Rasputinista, hovin musikasta, on kirjoitettu valtavan paljon, mutta se ei JP Koskista haitannut. Hänen romaaninsa Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) kertaa jälleen läpeensä tutun tarinan.
Ihmeparantajan seikkailut olivat kiistatta huimia, mutta kun Koskinen lisää peruspuuroon omia mausteitaan, lukijan kurkkuun jää välillä klöntti, jota ei pysty nielemään.
Putin ei ole Rasputinin salainen pojanpoika, sillä suku jatkui vain naislinjaa pitkin, mutta Koskisen keisariperheellä on neljän tyttären ja yhden verta vuotavan pojan lisäksi kuudes, hännällinen, kellariin piilotettu lapsi.
Ella-raukka tuo mieleen Kaspar Hauserin ja mahdollisesti myös tornikamariin teljetyn vaimon, joka riehuu Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanissa ja polttaa lopulta koko linnan.
Vaikka goottilaiset kauhuelementit ovat aika naiiveja, suomalaiselta menestysteokselta vaaditaan näköjään retroilua, vanhahtavaa tyyliä ja uskomattomia juonenkäänteitä. Kaunokirjallisuuden miljöönä on yhä useammin romanttinen Venäjä, mitä voi suuntautumisesta riippuen joko ihmetellä tai ihailla.
Koskinen on valinnut kertojaksi Rasputinin ottopojan, kovaosaisen Vasilin. Sattumaa tai ei, mutta Vasili ja taiteilija Aleksanteri Ahola-Valo syntyivät molemmat ajan suuressa murroskohdassa, vuonna 1900.
Nokipoikana kiipeillessään Ahola-Valo eli Ali näki omin silmin kaiken, mitä Pietarissa vallankumousvuosina tapahtui. Vitebskissä hän keksi – Marc Chagallin ja Kazimir Malevitšin avustuksella – avantgarden ja otti vaimokseen kaunottaren, joka kuului keisarin seurapiiriin ja Pyhän synodin sukupiiriin.
Kun verisunnuntain mielenosoittajia ammuttiin Talvipalatsin edustalla, viisivuotias Ali kyyristeli luotisateessa, ja kun bolševikit tunnustivat Suomen itsenäisyyden, teini-ikäinen Ali seisoi Smolnan rapussa.
Sanomattakin on selvää, että Ali seurasi vierestä, kuinka Rasputinin ruumista nostettiin Malaja Nevkasta. Vaikka Petrovskin silta sijaitsi Pietarin huvila-alueella, Ali oli heti tikkana paikalla.
Ali tapasi Venäjän toiseksi tsaariksi kutsutun Leo Tolstoin, mutta Venäjänmaan pohjakerroksista putkahtanut Vasili kieritteli marmorikuulia Nikolai II:n kanssa, vaali rakkautta suuriruhtinatar Anastasiaan ja touhusi perintöruhtinas Aleksein kaverina. Tukka hulmuten Vasili matkasi automobiilin takapenkillä Tsarskoje Selon ja Krimin Livadian palatsin väliä.
Tapahtumien alussa Vasili on yksitoistavuotias pojannappula, joka on juuri palannut pyhiinvaellusmatkalta Jerusalemiin.
Vasilin ajatuksissa Jerusalemilla ei ole silti sijaa, ja ainut seikka, jonka saamme retkestä tietää, ovat pyhiinvaeltajien simpukat. Shell-kuoret liittyvät kuitenkin Santiago de Compostelaan ja Pyhän Jaakobin kulttiin.
Haksahduksia Koskiselle sattuu usein, mutta eihän romaanin tarvitse todellisuutta imitoida. Tätä vaaraa ei varsinaisesti olekaan, sillä loppuratkaisu muistuttaa Paavo Haavikon romaania Anastasia ja minä (1994), mutta on oudompi kuin kukaan osaisi kuvitella.
Jekaterinburgin murhenäytelmä on tuottanut määrättömästi löysää haaveilua, joten faktoja kannattaa vilkaista Robert K. Massien teoksesta Romanovit, keisariperheen viimeinen luku (1996).
Kirjoittajan mukaan Anastasia-fantasiat saivat alkunsa jo vuonna 1920, jolloin puolalainen tehdastyöläinen Franzisca Schazkowska otti neutraalimman nimen Anna Anderson ja ilmoitti olevansa suuriruhtinatar Anastasia.
Franzisca oli loukkaantunut tehtaan tulipalossa, mutta ilkeät arvet tuntuivat todistavan bolševikkien verilöylystä. Toisaalta hän ei osannut sen paremmin venäjää kuin englantiakaan, jota keisariperhe puhui keskenään.
Anastasian ihmepelastuksesta käytiin oikeutta 1970-luvulle saakka, mutta Franzisca ei antanut periksi. Korkeassa iässä hän nai vihdoin amerikkalaisen John Manahanin, jolle vaimo oli ainoastaan Anastasia.
”Mitähän tsaari Nikolai ajattelisi, jos näkisi uuden vävynsä”, siilitukkainen jenkki purukumia jauhaen myhäili.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
