Ihme vänkytystä on keskustelu suvivirren säilyttämisestä peruskoulun kevätjuhlissa, vaikka apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen lausunto siitä on täysin asiallinen. Kansa huutaa, vaikka maallistuneen yhteiskunnan kansalaisten enemmistö ei omassa elämässään perinteistä piittaa. Kirkkohäät eivät ole trendikkäät perinteen takia; enemmän ne ovat ”prinsessapäiviä” ja jumalatonta bailaamista kuin kirkollista siunausta avioliitolle. Jos olisin uskovainen, olisin enemmän närkästynyt uskonnollisen aineksen väärinkäytöstä täysin maallisten tilanteitten sentimentaalisena imeltäjänä, kuin siitä, että evankelisluterilaisen kirkon ylivaltaa peruskoulussa halutaan rajoittaa.
Lapsille suvivirsi ei edusta perinnettä, eivätkä he sen poistamisesta piittaisi. Aikuisten tunteet tässä ovat pelissä, kirkon auktoriteetin vähenemisestä huolestuneet asialla. Omiinkin muistoihini virret kuuluvat, osaan niitä ulkoa kymmenittäin. Meillä veisataan bileissä aina virsiä täysin palkein, vaikka ei uskossa ollakaan, mutta meitä seuraava sukupolvi ei taatusti veisaa. Heillä on ihan omat musiikkiperinteet.
Meillä veisataan bileissä aina virsiä täysin palkein, vaikka ei uskossa ollakaan, mutta meitä seuraava sukupolvi ei taatusti veisaa.
Sikäli kiistely suvivirrestä on ollut virkistävää, että se sai muistelemaan omia kouluaikoja. Monet vanhan koulun perinteet on hylätty, sekä onneksi että vahingoksi. Ei kuriteta fyysisesti, ei seisoteta nurkassa, opettajaa sinutellaan, ei tarvitse seisoa asennossa, kun opettaja tulee luokkaan, eikä kouluruokaa syötetä väkisin. Ei kokoonnuta juhlasaliin aamuhartauksiin eikä aloiteta kouluvuotta pakollisella kirkossa käynnillä. Oppisisällöt ovat rajusti muuttuneet. Monelle pakkopullalle tosin olisi vieläkin sivistykselliset perusteet varsinkin taideaineissa. Vieläkö on pakko oppia Kalevalasta edes Sammon ryöstö ja Kullervo? Tai Aleksis Kiven pääteokset? Oppivatko kaikki musiikin teorian perusteet? Tulevatko tutuiksi Suomen kuvataiteen merkittävimmät tekijät? Perustiedot oman maan kulttuurista ovat paljon tärkeämpiä rakennuspuita lapsen tulevaisuuden kannalta kuin suvivirsi kevätjuhlassa ja Enkeli taivaan joulujuhlassa.
Lapsuuteni koulun päättäjäiset olivat tylsiä ja jäykkiä tapahtumia. Jos joutui olemaan mukana ”esityksessä”, sai jännittää maha kuralla monta päivää. Vanhemmat istuivat katsomossa naamat peruslukemilla, laulu ei keuhkojen pohjalta raikanut sen paremmin aikuisten kuin lastenkaan suista, iso osa ei suutansa avannut. Mitään ihania nostalgisia muistoja, saati jotain perinteen arvostusta, eivät koulun juhlat ole minussa koskaan herättäneet.
Lasteni ja lastenlasteni juhliin osallistuminen on osoittanut, että ainakin juhlavan jäykistelyn perinne on hyvin säilytetty sukupolvesta toiseen. Yksi asia on muuttunutkin, lasten pukeutuminen. Kun me saimme uuden mekon kevätjuhliin ja toisen joulujuhliin, nykyisin päättäjäisiin tullaan samoissa farkuissa ja paidoissa kuin arkisin kouluunkin. Poikkeuksena ylioppilasjuhlat, joihin monet tytöt pukeutuvat kuin debytanttitanssiaisiin. Meidän sukupolvemme nuoruudessa ei kukaan olisi uskaltanut poiketa perinteisestä kävelypukukoodista. Vasta illalla saivat käsivarret, vähän rintamustakin paljastua, ja helmat liehua.
Itsenäisyyspäiväjuhlissa suomalainen synkistelyperinne elää vahvimmillaan. Ylittämätön kokemus on nuorimmaiseni alakouluajalta. Sen verihuuruisempia itsenäisyyspäiväjuhlia en kokenut edes omana kouluaikanani 50-luvulla, vaikka sodan kokemukset vielä raskauttivat kansakunnan mielialoja. Kuopuksen koulun naperot esiintyivät lumipuvuissa rintamasotureina ja näyttämön nurkassa miesopettaja lausui ylettömällä paatoksella Yrjö Jylhän runoja. Ihmeen keventävältä tuntui sotaisan juhlan jälkeen illalla katsoa telkasta, kun kansalaiset tulivat jonossa antamaan presidentille käsipäivää, vaikka aika yksitoikkoinen tapa iloita isänmaan itsenäisyydestä sekin on.
Kerran minua pyydettiin koulun itsenäisyyspäiväjuhliin puhujaksi. Kieltäydyin, en ole mikään juhlapuhuja. Tytär oli koulussa pyynnöstä kuullut ja juoksi ketkaravia kotiin aivan kauhuissaan. Et kai luvannut, et kai luvannut! hän huusi jo eteisestä. No en. Helpotuksen huokaus oli syvä, kun äiti ei tullut juhliin tekemään itseään naurettavaksi ja häpäisemään häntä.
Koulun juhlissa ei saa nauraa. Meidän aikanamme ei edes tirskua.
Uskonnon opetuksesta ja uskonnollisesta aineksesta muussa koulun sisällössä väännetään kättä jatkuvasti. Suvivirsi-kiistankin takaa voi aistia muukalaisvihaa ja kaiken vieraan pelkoa. Yksi virsi on noussut arvoon arvaamattomaan niidenkin silmissä, jotka uskonnosta viis veisaavat. Ainoa järkevä ratkaisu on poistaa uskonnon opetus kokonaan kouluista. Uskontojen opetus sen sijaan on kulttuurisesti tärkeää, mutta tunnustuksellisen uskonnon opetuksesta voisivat huolehtia seurakunnat. Monissa uskontokunnissa näin toimitaan. Kirkko opetti Suomen kansalle aikoinaan katekismuksen ohessa lukemisen alkeet, ja kristinopin opetuksen olisi pitänyt jäädäkin kirkolle jo siinä vaiheessa, kun kansakoululaitos perustettiin ja oppivelvollisuus säädettiin.
Kun mummojen rivit kirkoissa harvenevat, eikä nuorekkaampi uskonnonharjoitusmeininki näytä evankelisluterilaisessa atmosfäärissä laajemmin lyövän läpi, kristinopin opetuksesta voisi tulla kirkolle hyvä uusi työsarka. Perustiedot maailmanuskonnoista ja uskontojen historiasta jätettäköön koululaitoksen huoleksi. Kotonaan jokainen vaalikoon traditioita halunsa mukaan.
Tosiasioitten tunnustaminen on viisauden alku. Suomi on jo monikulttuurinen maa, meillä on jo etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä. Ne koostuvat Suomen kansalaisista. Meillä ei ole mitään syytä pitää yllä ”valtakirkkoa”, jolla on ylivoimainen asema maallisissa valtiollisissa instituutioissa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
