”Siis pyöritä, houkuta neitoa nuorta sä kiiltävätähtinen sotilas vaan. Ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta, mutt’ pellavapäätä et omaksi saa.”
Unohtumaton baritonilaulaja Georg Ots hurmasi suomalaiset levyttämällä vuonna 1957 Saarenmaan valssin. Läheskään kaikki eivät nähtävästi tajunneet, että kappaleessa puhuttiin Neuvostoliiton valtaamasta nyky-Virosta ja neuvostosotilaista, jotka saapastelivat maarahvaan keskellä.
Sanoittaja Debora Vaarandi oli jo ennen sotaa tinkimätön kommunisti ja sodan kestäessä Sirp ja Vasar -lehden toimittaja. Saarenmaan valssikaan ei ole kevyt iskelmä, vaan Vaarandin aatteellisesta runosta Talkoot Löönen suolla katkaistu neuvostokansanlaulu.
Aavasaksaa toitotettiin lapsuudessani joka tuutista, joten luulin sitä ainoaksi paikaksi, missä aurinko ei kesäisin laske.
Löönen kylässä Saarenmaalla järjestettiin yhdeksäs kesäkuuta 1946 sosialistiset talkoot, joissa turpeista suota raivattiin pelloksi. Kahdeksansataa nuorta Leisistä, Muhusta, Sõrvenniemeltä ja Pöiden nisukuninkaitten mailta kerääntyi raivaustöihin ja kuuntelemaan, miten onnellista tulevaisuutta Neuvosto-Viron ykkösmies Nikolai Karotamm heille lupaili.
Pakollisen kuorolaulamisen jälkeen pantiin jalalla koreasti. Talkootanssin aloittivat salskea Heino Villsaar ja vaalea kaunotar Asta Mets, jota on arveltu Saarenmaan valssin pellavapääksi.
Kesäkuun yhdeksäs oli sunnuntai, joten Löönen talkoot olivat osa neuvostokansalaisten viikonlopun viettoa. Palkaton sunnuntaityö oli venäläiseltä nimeltään ”voskresnik” ja lauantaityö ”subbotnik”.
Meidän aikamme virolaisista Saarenmaan valssin sanat ovat vastenmieliset eivätkä he usko, että rukkaset saava sotilas olisi piilometafora. Sellaiseen vilunkiin ei vakaumuksellinen Vaarandi olisi ikinä sortunut.
”Taivaalta ruskotus kun haihtuu, sen kulta kohta toiseen vaihtuu”, Venäjän runomestari Aleksandr Puškin riimittelee Vaskiratsastajassa ja jatkaa: ”Kuulaus, valo hämyinen, kun huoneessani istuen lamputta luen, kirjoitan, autiot kadut erotan, nukkuvat talonjärkäleet ja tornin neulankapean.”
Juhannuksen tienoilla Suomessa, Norjassa, Islannissa, Grönlannissa sekä suurissa osissa Ruotsia, Kanadaa, Alaskaa ja Venäjää nautitaan valkeista öistä. Myös Saarenmaan yöt ovat vaaleat, joskin aavistuksen tummemmat kuin Puškinilla Pietarissa.
Valkeilla öillä ei tarkoiteta napapiirin takaisia yöttömiä öitä, vaan hämärää, joka ei sakene pimeydeksi. Kun aurinko kesäpäivänseisauksen aikaan Etelä-Suomessa laskee, alkaa vajaan kahden tunnin porvarillinen hämärä. Tämän jälkeen koittaa merenkulkijan hämärä – tunti ja 20 minuuttia – ja jälleen aamuyöstä porvarillinen hämärä.
Porvarillisella hämärällä voitaisiin kuvata aikaa ennen sosialismin tulisoihtuja, mutta nimitys perustuu keskiaikaisiin havaintoihin, joiden mukaan käsityöammattia harjoittaville porvareille riitti himmeäkin valo. Merenkulkijat arvostivat puolestaan hetkiä, jolloin horisontti vielä erottui, mutta kirkkaimmat tähdet olivat jo syttyneet.
Helsingin ylipitkät kesäillat hullaannuttavat turistit, mutta valkeita öitä meillä ei mainosteta eikä juhlaviikkojakaan niiden aikaan vietetä.
Aavasaksaa toitotettiin lapsuudessani joka tuutista, joten luulin sitä ainoaksi paikaksi, missä aurinko ei kesäisin laske. Nuorgamissa yöttömät yöt alkavat kuitenkin jo kuukautta aiemmin.
Kansainvälisestä maineestaan Aavasaksa saa kiittää valistuksen yleisneroa, jonka nimi oli kaikessa komeudessaan Pierre Louis Moreau de Maupertuis. Saint-Malon historiallisessa museossa törmäsin ensimmäisen kerran Maupertuis’n 1730-luvun astemittauksiin ja ihmettelin, miten Bretagnen myrskyisillä rannoilla voitiin tuntea Tornio, Pello ja Aavasaksa.
Maupertuis osoitti mittauksillaan, että maapallo on appelsiini eikä sitruuna, toisin sanoen navoiltaan litistynyt. Hänen upeat kuvauksensa Tornionjokilaaksosta levisivät englantilaisiin runoihin ja myös suuressa ensyklopediassa Tornio oli näkyvästi mukana.
Verrattoman lahjakkuutensa ansiosta Maupertuis pääsi Ranskan akatemian jäseneksi ja Preussin tiedeakatemian esimieheksi, mitä Voltairen oli mahdoton sulattaa.
Kun herroilla oli lisäksi yhteinen rakastajatar, matemaatikko Émilie du Châtelet, joka tunnetaan myös Kaija Saariahon oopperan nimihenkilönä, Voltaire läimi kilpakosijaansa ”Tohtori Akakian ja Saint-Malon syntyperäisen asukkaan tarinalla” – niin kuin Saint-Malo olisi kotikaupunkina yhtä nolo kuin Kouvola.
”Ne säteilevät miltei mystistä lumoa, erityisesti varhaiskesän kuulaina öinä, jotka vajottavat klassisen arkkitehtuurin mielikuvitusmaailman ja outojen unien ilmapiiriin”, Solomon Volkov ihastelee Pietari-kirjassaan Nevaan peilautuvia palatseja.
Nuoren Fjodor Dostojevskin Valkeissa öissä (1848) henkilöt, nimetön haaveilija ja hänen rakastettunsa Nastenka, jäävätkin Pietarin varjoon. Vaikka pienoisromaanin juoni on modernistisen niukka, se on tarjonnut aineksia yhdeksään elokuvaan.
Elokuvista ensimmäisen, Le notti bianchi, Valkeat yöt (1957), ohjasi herttua ja kommunisti Luchino Visconti, mutta näilläkään titteleillä ei Leningradista kuvauslupaa herunut. Kun pohjoisen kosketus puuttui, Visconti tulkitsi valkeat yöt valvotuiksi öiksi.
Samaa eteläistä näkemystä edustavat Firenzen Notte Bianca ja Pariisin Nuit Blanche, valkeiden öiden festivaalit tai taiteiden yöt, joita ei järjestetä suinkaan kesäisin. Pietarissa juhlitaan kuitenkin valon voittoa ja koululaisten loman koittoa, minkä kunniaksi punaisten purjeiden saatto lipuu yöllä pitkin Nevaa.
Mutta takaisin elokuviin. Taiteellisin Valkeiden öiden versoista on Robert Bressonin Neljä yötä Pariisissa (1971) ja makeilevin Sanjay Leela Bhansalin Bollywood-romanssi Saawariya, täyttymätön rakkaus (2007).
Uusin yritys, neliödraama Two Lovers eli Kaksi rakastettua (2008), sijoittuu Brooklynin talveen ja meidän aikamme juutalaisyhteisöön. Ohjaaja James Gray polveutuu Ukrainan juutalaisista, joten Dostojevski, vanha antisemiitti, pyörii todennäköisesti haudassaan.
Dostojevskilainen kiihko repii Leonardia (Joaquin Phoenix) ja Michelleä (Gwyneth Paltrow), naapuruksia ja ääripääihmisiä, mutta Valkeista öistä on jäljellä vain Michellen päätös palata entisen kumppaninsa luo. Elokuvan loppu on kliseisen onnellinen ja syvästi onneton.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 