Yhteistyössä maailman kanssa

Vuoden Nuoret taiteilijat Maria Teeri (s. 1985) ja Janne Nabb (s. 1984) ovat täyttäneet Tampereen taidemuseon värikkäillä esineillä. Nabb ja Teeri käyttävät taiteessaan mielellään löydettyjä materiaaleja ja tavaroita. Työskentelytapaan viittaa myös Vuoden Nuorten taiteilijoiden näyttely nimi, Tuntemattomien juhlien jäänteet. Kulutusjuhlan rippeet löytyvät Tampereen taidemuseosta kahdesta kerroksesta herkkiin asetelmiin järjestettynä.

Aivan ensimmäisenä huomio kiinnittyy museon portaikon ylle viritettyyn katokseen. Värikäs teos kiteyttää monella tapaa koko näyttelyn. Muovipusseista kasatun teoksen syntytarina kuvaa taiteilijapariskunnan tekemisen periaatteita ylipäätään. Lisäksi sen materiaali toimii avaimena näyttelyn kokemiseen.

Teos sai alkunsa Freiburgissa, jossa Nabb ja Teeri olivat residenssissä vuonna 2012. Työ suunniteltiin tornigalleriaa varten, joka oli toiminut aikaisemmin Freiburgin kirkon lasimaalaukset tehneet taiteilijan työtilana.

– Tornigalleria T66 on paikallisen taiteilijajärjestön galleria. Muovipusseista tehty Tilkkutäkki (Flickendecke) rinnastui tilan aikaisempaan käyttötarkoitukseen, kun huomasimme miten auringonvalo siivilöityi muovin läpi. Ripustimme teoksen ulkotilaan, ja teoksen ensimmäinen versio oli auringon, tuulen ja ukkosmyrskyjen armoilla.

Muovipussi valikoitui materiaaliksi monesta syystä.

– Freiburg on Saksan ekopääkaupunki. Paikalliset hamstrasivat muovipusseja koteihinsa ja koettivat keksiä niille uusiokäyttöä. Lahjoittamalla muovikassit taideteoksen materiaaliksi asukkaat saivat tavallaan synninpäästön, Teeri ja Nabb jatkavat.

Vesi, taivas, muovi

Muovista on tullut kulttuurimme uusi tunnusmerkki. Siinä missä aikaisemmin ihailtiin kansallisromantikkojen tapaa kuvata vettä ja taivasta, muovi on noussut kuvataiteessa tärkeäksi kuvauskohteeksi. Nabb ja Teeri ovat käyttäneet muovia useissa töissään elävästi, lähes romanttisesti.

– Muovin alla olevista esineistä erottaa parhaiten vain ne, jotka ovat lähellä pintaa. Aivan kuten vedessäkin, tai lasissa. Lasi ja muovi tarttuvat myös kuumennettuina melkein mihin vain, kaikkeen huokoiseen, taiteilijat kertovat.

Löydetty taide

Maria Teeri ja Janne Nabb ovat siitä harvinainen taiteilijapariskunta, että he ovat toimineet yksikkönä koko opiskeluaikansa Limingan taidekoulusta Kankaanpään taidekouluun ja lopulta Kuvataideakatemiaan. He olivat ensimmäisiä, joka hyväksyttiin akatemiaan opiskelemaan työparina. He myös valmistuivat sieltä yhdessä.

Löydetyn materiaalin ja ihmisiltä unohtuneiden tavaroiden merkitys on nähtävissä jo taiteilijapariskunnan Kuvataideakatemian maisterityössä, joka päätyi myöhemmin Kiasman kokoelmiin. Sisällysluetteloksi nimetty maisterityö koostuu 46 akvarellista sekä mp3-soittimilla kuunneltavista ääniraidoista. Teoskokonaisuus syntyi hetkellisestä oivalluksesta tehdä inventaario työhuoneella lojuneesta tavaramäärästä. Inventoitavaksi valikoituivat sillä hetkellä paikalla olleet 46 säilytysviritelmää pahvilaatikoista ämpäreihin ja muovipusseista Ikean kasseihin.

Nabb ja Teeri kuvasivat pakkaukset herkille akvarelleille. Pakkausten sisältö on lueteltu ääniraidoilla.

– Tässä teoksessa katsojasta tulee tärkeä, Nabb ja Teeri kertovat.

– Katsoja voi päästä teoksen sisään ääniraidan kautta. Kuvassa näkyy vain osa. Toisaalta teoksen voi kokea halutessaan myös pelkästään kuuntelemalla.

Taiteilijat kokeilevat teossarjalla esittämisen rajoja. Kaikki mukana olleet esineet eivät mahtuneet mukaan kuviin. Ne ovat kuitenkin mukana äänen kautta.

Taide elämän osana

Teerin ja Nabbin taiteen tekemisen filosofia on hyvin elämänläheinen.

– Korkein tavoite on saada taide ja elämä sulautumaan toisiinsa niin, että taide tulee tarpeettomaksi, Maria visioi.

Tekijyys on häivytetty useissa Nabbin ja Teerin töissä taka-alalle. Taiteilijat eivät esimerkiksi erittele sitä, kuka on tehnyt mitäkin.

Maria kuvaa yhdessä tekemistä.

– Olen lukenut viime aikoina taidemaalari Henry Hagmanin Taiteen tarkoitus -teosta. Siinä mennään välillä mystiikan puolelle. Perusajatus on kuitenkin se, taiteen kautta voidaan olla yhteisöllisesti yhdessä.

Teeri ja Nabb eivät pidä itseään radikaaleina tekijöinä.

– Kyllähän museossa toimiminen on hyvin perinteistä. Tässäkin näyttelyssä museoon on tuotu esineitä, jotka sitten on nimetty, he toteavat.

Teerin ja Nabbin taiteen tekemisen tapa on hyvin huomaavainen.

He pohtivat paljon maailmaa ympärillään ja sitä, kuinka siinä voisi toimia muut huomioon ottaen.

Muut eivät tarkoita taiteilijoille kuitenkaan vain muita ihmisiä. Aivan kaikenlaiset elävät ja elottomat olennot ovat tärkeitä.

– Meillä on paljon yhteistyökumppaneita, he kertovat.

– Eläimet, kivet ja kasvit oleskelevat usein teoksissamme.

Voiko museota loukata?

Vuoden nuori taiteilija -palkinto täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Palkinto on vakiintunut osaksi suomalaisen taidekentän instituutioita. Palkinnon saaminen on saanut taiteilijat pohtimaan instituutioiden merkitystä. Museoon suuren yksityisnäyttelyn tekeminen on Teerille ja Nabbille uusi kokemus.

Taiteilijan suhde instituutioon on tuskin koskaan yksioikoinen. Instituutio mahdollistaa paljon, mutta se myös rajaa tekemistä. Viime aikoina taiteen kentällä on puhuttu instituutiokritiikistä, jossa pohditaan instituutioiden mielekkyyttä ja niiden toimintatapoja ylipäätään. Toiset haluavat jättäytyä instituutioiden ulkopuolelle kokonaan. Toisten mielestä taiteilijoiden tulee osallistua aktiivisesti instituutioiden toimintaan.

– Instituutioita ei pidä unohtaa oman onnensa nojaan. Täytyy olla osana sitä… Instituutio on kuitenkin amebamainen käsite. Ihmiset tekevät instituution.

Museo on taideinstituutiona vanha ja monin tavoin konservatiivinenkin. Kuinka museota voisi lähestyä uudella tavalla?

Maria pohtii museorakennuksen olemusta. Hän on varovainen sanoissaan. Museosta täytyy välittää ja sen tarinaa tulee kunnioittaa.

Janne lohduttaa.

– Ei museon tunteita tarvitse murehtia! Museo ei ole moksiskaan. Museo ei voi olla subjekti ja vaikka olisikin, se ei hätkähdä vaikka vähän piikittelet sitä.

Jannen kertoo lapsuutensa lempiohjelmasta Starzinger-animaatiosta.

– Siinä Kokko, Korkki ja Haka menee planeetalle, jossa on fossiileja. Niiden pitää tuhota fossiileja, jotka kävelee ympäriinsä. Fossiilit ovat kiviröykkiöitä, oikeastaan ne näyttävät museoilta.

Fossiileja ei voi kuitenkaan tuhota. Instituutio on ja pysyy, vaikka mitä tekisi.