Kuurosade kesti 30 sekuntia eikä jättänyt edes lätäköitä. Sitten tuli vielä toinen, yhtä voimakas ja lyhyt – sama tulos. Tuleeko kolmas?
Sitä odottaessani katson uutisia. En ole loman aikana jaksanut katsoa uutisia. Olen ollut väsynyt tietovirtaan, ahdistaviin asioihin. Tiedän, ettei se pyrkimykseni piilottautua pelasta minua maailman tapahtumilta, mutta väliaikainen etääntyminen antaa tilaa uusille ajatuksille. Esimerkiksi tuli mieleeni, että erilaisissa tutkimuksissa tutkijoiden kysymykset ovat joskus vaikeasti muotoiltuja. Vastaaja saattaa ymmärtää ne eri tavalla kuin kyselyn laatija. Ihminen vastaakin sitten oman ymmärryksensä mukaan, mutta tutkija käsittelee niitä oman käsityksensä mukaan ja näin tekee johtopäätöksiä väärältä pohjalta.
Tuntuuko sekavalta? Tarkoitan, että jos keskituloinen tutkija laati kyselyn hyvinvoinnista omista lähtökohdistaan, niin on vaara, että toisenlaisissa olosuhteissa elävät tulkitsevat kysymyksiä eri tavalla kuin tutkija on ajatellut. Helposti sen voi havaita tutkimuksissa, jotka koskevat maahanmuuttajia – varsinkin, jos kyselylomake on käännetty vastaajan kielelle. Melkein kaikissa silmiini osuvissa pyrkimyksissä selvittää venäjänkielisten tilannetta Suomessa jouduin tarkistamaan suomenkielisestä lomakkeesta, mitä haluttiin kysyä. Voin vain arvata, miten vastasivat ne, joilla suomen taito on vielä heikko. Kulttuurisidonnaiset käännökset auttaisivat välttämään tällaisia vaikeuksia, mutta valitettavan harvoin sitä otetaan huomioon.
Osapuolet yrittivät selvittää ristiriitansa puhumalla, mutta he eivät ymmärtäneet toisiaan. Kieli ei tuottanut vaikeuksia, mutta lähtökohtaisesti he puhuivat eri asioista.
Toisaalta kulttuurisidonnaisuus on tärkeä muissakin tilanteissa. Nykyisin tiedonsaanti maailmalla on hyvin pirstaloitunut. Huomaan itse, kuinka vaikeaa on pakottaa itseään lukemaan tai katsomaan tiettyjä juttuja, joiden tekijöiden maailmankatsomus on kaukana omastani. Ja vaikka saankin itseni lukemaan, hyvin nopeasti huomaan, kuinka ajatukseni alkavat harhailla muualla. Se ei ole oikein, ymmärrän sen. Yritän löytää lohdutuksen siitä, etten ole ainoa tällainen. Mutta ajatus pelottaa vielä enemmän, kun vuoropuhelu ihmisten välillä on mahdotonta, jos lähtökohdat ovat liian kaukana toisistaan ja perustuvat hyvin erilaisiin tietolähteisiin.
Sanotaan, että yhteisymmärrykseen päästään vain keskustelemalla. Uskoin siihen, kunnes jouduin seuraamaan läheltä, miten yksi järjestö kaatui. Osapuolet yrittivät selvittää ristiriitansa puhumalla, mutta he eivät ymmärtäneet toisiaan. Kieli ei tuottanut vaikeuksia, mutta lähtökohtaisesti he puhuivat eri asioista – tietämättä ja ymmärtämättä, että kumpikin osapuoli vastaanotti kaiken omasta näkökulmastaan, omien ennakkoluulojensa siivittämänä. Molemmat yrittivät tuoda omia näkemyksiä esiin, selittää tavoitteensa, mutta se meni kuuroille korville. Vähän siihen tapaan kuin visionääri yrittäisi selittää kymmenen vuoden suunnitelmiaan ihmiselle, joka on tottunut elämään päivän kerrallaan. Mutta molemmat uskovat keskustelun aikana, että puhuvat samoista asioista: visionääri olettaa, että vastapuolen vastaukset koskevat pitkäaikasuunnitelmaa, mutta ihminen olettaa, että häneltä kysytään huomisesta.
Miten tässä voi löytää konsensuksen? Mistä saa välittäjän, joka ajoissa huomaa, mistä kommunikaatio-ongelma johtuu – ennen kuin osapuolet riitaantuvat totaalisesti?
Samaa ymmärryksen puutetta näkee isommissakin asioissa kuin pienen yhteisön järjestössä. Tuntuu siltä, että maailma on ajautunut umpikujaan. Mikä on pahaa, mikä hyvää – kukaan ei enää tiedä. Elämänarvoja pakotetaan punnitsemaan rahassa ja väitetään, että se on oikein. Taloudellinen hyöty on etusijalla – oli kyseessä sota tai rauha. Ihmisarvo ei merkitse mitään, koska sitä ei voi ostaa tai myydä. Sen voi unohtaa, jos kysymyksessä on taloudellinen hyöty – näin annetaan ymmärtää.
Vai onko tämä vain minun kuvitelmiini ja ennakkoluuloihini perustuva väärä käsitys? Onhan maailmassa paljon hyvyyttä, ihmisiä, jotka auttavat hädässä olevia ja osaavat iloita pienistä asioista. Osaavat visioida, huomaavat epäkohdat ja tekevät kaiken korjatakseen ne. He eivät välitä siitä, että heitä yritetään marginalisoida vaan jatkavat eteenpäin. Heidän maailmansa ei ole mustavalkoinen vaan päinvastoin hyvin värikäs ja yksityiskohtia täynnä. Pitäisi vissiin ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa valittaminen.
Ulkona alkoi taas sataa. Pitkän kuuman kesän jälkeen (sehän onneksi jatkuu edelleen) on ihan mukava kuunnella sateen ropinaa ja aistia avoimesta ikkunasta öisen luonnon tuoksut. Löydänkö sisäisen tasapainon ja uskon, että maailmasta voisi tulla parempi? Ulkona on hyvin hiljaista, on vaikea kuvitella, että jossain – kaukana mutta lähellä – ihmiset elävät sodan keskellä, toiset taas kylmäverisesti suunnittelevat uusia. Miten ne toiset saa lopettamaan?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 