Koulun alkaessa alkoi taas keskustelu ikiteemoin: kiusaaminen, syrjäytyminen, koulukyydit, opettajien palkat ja lomat, vähän oppisisällötkin, ainakin ”pakkoruotsi”.
Tällä viikolla silmiini töksähti maakuntalehden otsikko: ”Tutkijat tyrmäävät Kiurun idean pakkokoulutuksesta.” Kun puhutaan pakosta, lukijassa herää heti vastahanka. Ei pakkoja, ei ei. Mutta jutun luettuani aloin kallistua ministeri Krista Kiurun kannalle. Hän on sanonut haastattelussa, että lukio- ja ammatillisesta koulutuksesta pitäisi tehdä pakollinen kaikille. Kiuru käytti myös myös sanaa oppivelvollisuus, jonka pitäisi kattaa toisen asteen tutkinto eli jatkua täysikäisyyteen asti. Se vähentäisi ammattikoulun ja lukion keskeyttämisiä.
Kiurun ajatusta vastusti jutussa syrjäytymistä tutkinut apulaisprofessori Kristiina Brunila, jonka mielestä pakottaminen ei parantaisi muuta kuin tilastoja. Hänestä nuorilta itseltään pitäisi kysyä, miksi he eivät hae kouluihin tai keskeyttävät.
Jos aikuinen mies vetää toista turpiin, se ei ole kiusaamista vaan väkivaltarikos. Miksi lasten ja nuorten kohdalla olisi toisin?
Kiurun ehdotus on hyvä. Kannattaa muistaa, että lain säätämä velvollisuus on myös lain takaama oikeus. On ollut 1920-luvulla säädetystä kansakoulupakosta lähtien. Sitä Suomen porvarit vastustivat yhtä kiihkeästi kuin myöhemmin peruskoulua. Porvarien mielestä liika oppineisuus vain lisää uppiniskaisuutta ja kapinaa, köyhien kakaroille riittävät kiertokoulu, rippikoulu ja kinkerit. Pysyvät nöyrinä, kun eivät ole liian tietäväisiä. Peruskoulusta käydyssä väännössä muistan messutun erityisesti siitä, ettei koko ikäluokassa ole älliä keskikoulun vaatimiin oppisuorituksiin, ja fiksut joutuvat kärsimään puupäitten tyhmyydestä. Erityisen raivokkaasti ja sitkeästi peruskoulua vastustettiin kokoomuksen hallitsemassa Helsingissä, jossa se toteutettiin määräajan viimeisellä rajalla.
Tuuleeko taas kerran samalta suunnalta?
Pidän ehdotusta nuorilta itseltään kysymisestä naiivina. Mitähän kiertokoulussa karttakepistä näpeilleen saanut ja rovastin kinkereillä sättimä renki tai piika olisi aikoinaan vastannut kysymykseen kouluhalukkuudestaan? Kysy nykyajan 15-vuotiaalta mihin hän elämässään tähtää ja miksi, niin saatat saada ihmeellisiä vastauksia. Yksi haluaa rockmuusikoksi, toinen iskelmätähdeksi, yksi missiksi tai huippumalliksi, yksi hevostilan omistajaksi, yksi muuten vain julkkikseksi. Ja miksi he eivät hoida koulutustaan loppuun? Emmä jaksa. Ei kiinnosta. Ei ole kavereita. Vastausten takana voi piillä mitä tahansa, monella ehkä sama tunne kuin aikoinaan minulla: en minä vihannut koulua, koulu vihasi minua.
Markkinat pääsevät tehokkaimmin muokkaamaan juuri tuon ikäisten, vielä vastustuskyvyttömien nuorten maailmankuvaa, määrittelemään ihanteita ja tavoiteltavaa elämäntyyliä. Ani harvoissa poikkeustapauksissa 15 vuotta on ikä, jolloin koulutus, ura ja koko loppuelämä pitävästi suunnitellaan.
Muutama vuosi sitten eräs lehti kyseli koulunuorilta, missä he kuvittelevat olevansa viiden vuoden kuluttua eli parikymppisinä. Visiot olivat mahtavat, joillakin oli menestyvä yritys trendikkäällä alalla, jotkut tekivät loistavaa uraa ulkomailla, jotkut olivat rikastuneet ulkonäöllään tai taiteellisilla lahjoillaan. Toteuta unelmasi -opastus oli mennyt hyvin perille.
Ainakin minä järkytyin 90-luvun alussa, kun Virossa tehty kysely osoitti, että virolaistyttöjen suosituin tulevaisuuden ammatti oli prostituoitu. Mutta samaa unelmahöttöä sekin oli: siitä unelmoidaan, minkä ympäröivä maailma menestyksen merkkinä näyttää.
Jotta täysikäisyyteen ulottuva oppivelvollisuus toteutuisi kaikkien oikeutena, lainsäädäntö ei riitä. Se kanssa eivät sovi säästöt ja supistukset, joita huonoihin aikoihin vedoten nyt tehdään. Koulutukseen on satsattava rahaa, ja paljon. Jotta opettajat ja oppilaat jaksavat työssään, opettajia on oltava tarpeeksi ja luokkakokojen on oltava kohtuullisia, oppikirjojen ja koulumatkojen maksuttomia, oppilashuollon toimittava. Oppilaspaikkoja on lisättävä. Toisin sanoen kelkka on käännettävä ja fokus kohdennettava budjetista ihmisiin. Monet lähes päivittäin mediassa esiin nousseet koulun sisäiset ongelmat ovat aliresursoinnin seurauksia. Koulutus on kiistämättä paras investointi kansakunnan tulevaisuuteen. Siitä on mukisematta maksettava se hinta, minkä se vaatii.
Ongelmia ei pidä vähätellä eikä kaunistella. Olen samaa mieltä kuin se yleisönosastoon kirjoittanut isä, joka vaati, että kouluväkivallasta on puhuttava väkivaltarikoksena eikä vähättelevästi kiusaamisena. Jos aikuinen mies vetää toista turpiin, se ei ole kiusaamista vaan väkivaltarikos. Miksi lasten ja nuorten kohdalla olisi toisin? Miksi järjestelmällisenä jatkuva, porukalla harjoitettu väkivalta olisi jotain niin viatonta kuin lasten keskinäistä kiusaamista? Sitä ei ole myöskään henkinen väkivalta. Kiusaamisesta puhuminen kielii siitä yliolkaisesta suhtautumisesta uhriin, jonka traagisista seurauksista meillä on jo hälyttävä määrä esimerkkejä. Monissa kouluissa hyssytellään yhä, monille rehtoreille näyttää oman ja koulun maineen suojeleminen olevan tärkeämpää kuin oppilaan suojelu.
Nuori tietää elämästä vähän, mutta koulusta hän tietää paljon. Yle Radio 1 lähettää sarjana nuorten omia ajatuksia kouluelämästä ja vähän muustakin. Nuorilla on fiksuja näkemyksiä asioista, jotka he tuntevat. Satuin kuulemaan pätkän, jossa tyttöoppilas nosti koulun tärkeimmäksi ilmapiiritekijäksi molemminpuolisen kunnioituksen. Hyvä opettaja kunnioittaa oppilastaan ihmisenä ja saa oppilaalta kunnioitusta ihmisenä auktoriteettiaan menettämättä.
Kukaan ei kaipaa sadistisia kurinpitäjiä, ei lellikkien hyysääjiä, ei nolaamisella ja vähättelyllä ”kasvattavia” vanhan koulun opettajia, noita minun sukupolveni nuoruuden synkistäjiä. Koulun on oltava pelosta ja vihasta vapaa vyöhyke, turvapaikka, jossa oppilaan ei tarvitse pelätä opettajaa, ei opettajan oppilasta eikä oppilaiden toisiaan.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 