Onneksi lokakuu ei ole enää likakuu tai ruojakuu kuten joskus maailmassa. Kannattaa kuitenkin huomata, että lokakaivo, lokaviemäri, lokavesi ja lokasuoja ovat samaa niljakasta perhettä.
Lokakuun mentyä mailleen tilanne vain pahenee, sillä marraskuussa lemahtaa kuolema. Voimansa kadottanut luonto makaa silloin martaana, sanalla sanoen kuolleena, ja vainajien haamut ja manalan menninkäiset laahustavat yössä kolkosti valittaen.
Yllättävää kyllä, marraskuu on myös miesten kuu. Naiset kantavat elämää, mutta kohduttomat miehet edustavat marraspuolta ja pilvipäille tutut hede- eli koirashamput ovat martohamppuja. Kukat ja mehiläiset eivät ole suinkaan koko totuus, vaan myös kasveissa voi olla isiä ja äitejä.
Meikäläinen kurjuus ei olekaan vain kuolemaa, yksinäisyyttä ja köyhyyttä, vaan taustalta kuuluu usein korkin narskahdus.
Suomalaiset kuukausien nimet poikkeavat tyystin latinalaisesta systeemistä, joka on levinnyt ortodoksiselle Venäjälle ja luterilaiseen Viroon asti. Oktoober, november, detsember, virolaiset luettelevat, ja Euroopan toiselta laidalta vastaavat portugalilaiset kuin kaiku: outubro, novembro, dezembro.
Eurooppalaisten raskaimmatkin kuukaudet vaikuttavat harmittomilta, sillä niiden nimet ovat pelkkiä järjestysnumeroita – kahdeksas, yhdeksäs, kymmenes – mikä kielii taas siitä, että antiikin Roomassa vuosi vaihtui maaliskuun alussa.
Meillä syksyn kurjuutta alleviivataan kuitenkin lialla ja korostetaan kuolemalla. Vienan Karjalan erämaissa omaperäiset kuukausien nimet ovat yhtä lailla säilyneet, mutta siellä lokakuu on hillitysti sajekuu ja marraskuu on maltillisesti pimiekuu.
Ja kaiken huippuna on sitten mätäkuu! Mätäkuulla tarkoitetaan Leijonan ja koirantähti Siriuksen hallitsemaa astrologista jaksoa (22. 7.–23. 8.), jolla on sivistysmaissa sellaisia nimiä kuin Dog days, Hundstage ja Canicola.
Koiranpäivät suomennettiin tahallaan tai vahingossa mätäkuuksi, joten etovien mielikuvien ei tarvinnut rajoittua lokakuun likaan ja marraskuun kalmanhajuun, vaan visvaa ja löyhkää voitiin kauhistella myös heleimmän kesän hetkinä.
Mätäkuu oli suomalaisille niin tavattoman rakas, että allakantekijät uskalsivat poistaa sen vasta vuonna 1996 ajanlaskusta, mistä kurjuutta janoava kansamme tietysti kimpaantui.
”Tyttökin jättää ja matkaan taas käyn, taival on tuimaa, ei maalia näy. Liina on taskussa lohtuna mun, keskellä korpien kuiskailun. Itkuliina on vain, ainut lohtu mun matkallain, itkuliinan mä sain, mukaan reissuun mun mammaltain.”
Suomalainen iskelmämusiikki piehtaroi kurjuudessa, mutta Rami Rantaa lukuun ottamatta kukaan ei ole hoitanut murhettaan itkuliinalla.
Itkuliinamies on sukua samoihin aikoihin – 1980-luvun alussa – putkahtaneille viikonloppuisille, Olavi Rytkönen ja Mikko Sovijärvi toteavat Iskelmän mustassa kirjassa (Hai-kustannus 2013).
Reijo Kallio tulkitsi viikonloppuisän ”hiukan haikeita ja joskus melkein liian vaikeita” tuntoja, mutta Hanne, siviilinimeltään Eija Hannele Höynälä, pamautti takaisin muistuttamalla: ”Nyt sinä lauluja laadit ja ihmisten sääliä vaadit. Ennen krouveja kiertelit illoin, mikset hoitanut lapsia silloin?”
Surkeimmatkin laulut heijastavat yhteiskunnan tilaa, joten sopii ihmetellä, mitä miehillemme kovapintaisen 1970-luvun jälkeen oikein tapahtui?
Valitusvirsien kärkeen kiilasi Ahti Lampi, kurjuuden kuningas, joka lauloi porteista ja valttikorteista. Lavealle polulle livennyt tuhlaajapoika oli tehnyt vihoviimeisen erehdyksen sulkemalla portit takanaan.
Sanojen merkitystä on hiukan vaikea ymmärtää, sillä vanhoilla kyläteillä oli minun lapsuudessani kymmeniä portteja. Kun ajoimme uimaan Hautalanlammelle, jouduimme hyppäämän tuon tuostakin pyörän selästä, avaamaan portin ja sulkemaan sen takanamme.
Yhtä ja toista on pitänyt tähän ikään katua, vaan ei porttien sulkemista. Jos olisimme jättäneet portit auki, lehmät ja lampaat olisivat pötkineet pakoon ja etsineet onnensa kylän ulkopuolelta.
Vaikka Elämän valttikortteja ankeampaa iskelmää on vaikea kuvitella, Reijo Kallion Yksinäinen lyö porttituskankin laudalta: ”Sinun luoksesi palaan, mut löydä sua en, hautas löysin ja kukkaset nauraneet ei.”
Jaa-a. Niin kauan kun kukkaset pysyvät vaiti, asiat ovat vielä kohdallaan, mutta siinä vaiheessa, kun ne puhkeavat pirulliseen nauruun, kaikki alkaa olla todella ”harhaa nyt vaan”.
Lohduton syksy ja pimeä talvi masentavat suomalaisia niin, ettemme karkeloi jouluisin kuusen ympärillä, kuten kestohilpeillä skandinaaveilla on tapana. Sen sijaan jörötämme jäykkinä sohvan reunalla ja vaikeroimme kuorossa:
”Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.”
Rakastetuimpia kansanlauluja lienee pohjattoman alakuloinen ”On suuri sun rantas autius” ja luetuimpia klassikoita F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus, joka kertoo sisällissodasta. Henkilökohtaista hätäänsä kirjailija purki teoksessa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, mutta korkeiden promillelukujen takia hanke jäi kesken.
Meikäläinen kurjuus ei olekaan vain kuolemaa, yksinäisyyttä ja köyhyyttä, vaan taustalta kuuluu usein korkin narskahdus. Irwin oli kännäämistä romantisoiva raikulipoika, ja pullo kourassa huokaili myös Jamppa Tuominen: ”Luen lasista laulukirjaa, iso miehinen tässä näin, itku kurkussa kaipaan Mirjaa, itsesyytökset mielessäin.”
Oman aikamme viihdetähti Arttu Wiskari tallaa Irwinin ja Tuomisen polkuja. Albumi Tappavan hiljainen rivarinpätkä koostuu kurjuuskertomuksista, joista riipaisevin on Juopon tango.
”Mut ei, en pysty puhumaan, sulle selkeesti artikuloimaan, katsot kuin halpaa makkaraa, ovi edestäin suljetaan, taksi lähtee, minä en, humala laskusuhdanteinen, seison yksin hangessa, juopon tango soi mollissa.”
Artikulointi, halpa makkara ja laskusuhdanne ovat sanoja, joita ei lyriikassa välttämättä kaivata, mutta siinä missä Lampi sulki portit takanaan, Wiskarin ovi sulkeutuu järkeenkäyvästi hänen edessään.
Ja lopuksi vielä kutkuttava kysymys: mikä mahtaa olla Suomen kaikista kamalin iskelmä? Eiköhän se ole Kike Elomaan (pers.) Kristoffer Kolumbus, jossa mieskööri mörisee ”Kris-tof-fer, Kris-tof-fer” ja laululintunen itse kutsuu Kolumbusta atamaaniksi eli kasakkapäälliköksi.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
