Vasemmistossa on yleistynyt keskustelu ”pakkoyrittäjistä”. Viimeksi käsite nousi esiin kun Tilastokeskus julkisti tutkimuksensa itsensä työllistäjistä. Tutkimuksessa viidennes koki, että he ovat tilanteessaan vastentahtoisesti. Entä sitten?
Tuntuu, että pakkoyrittäjyydestä puhutaan ennen kaikkea palkkatyöläisyyden puolustamiseksi. Tämä on kuitenkin väärä vastakkainasettelu.
Yrittäjäksi on joissain tilanteissa pakko ryhtyä, mutta ei palkkatyöläisyyskään perustu vapaaehtoisuudelle. Palkkatyö on aina alisteista palvelustyötä, eikä vastikkeetonta sosiaaliturvaa ole. Missä siis viipyy huolestunut keskustelu siitä, kuinka moni ”pakkopalkkatyöläinen” pitää työtään vastenmielisenä ja unelmoi, että voisi tehdä jotain aivan muuta, vaikkapa yrittää?
Kaikki työvoima on pakotettua.
Perimmiltään kummankin tilanne on sama. Työvoiman klassisen määritelmän mukaan työmarkkinoilla ihmiset ovat muodollisesti vapaita, mutta käytännössä pakotettuja myymään työvoimaansa sitä ostavalle. Uutta on vain se, että nyky-yhteiskunnassa enenevä joukko on muodollisesti vapaata ottamaan vastaan palkkatyötä, mutta käytännössä pakotettua työllistämään itseään.
Toki rakenteellisia erojakin löytyy. Palkkatyöläinen voi aina periaatteessa kokeilla itsensä työllistämistä kun taas yrittäjyyden vaihtaminen palkkatyöläisyyteen on sidottua tarjolla oleviin työpaikkoihin. Palkkatyöläisen sosiaaliturva on huomattavasti yrittäjää parempi, ja itsensä työllistäjä on yrittäjän sijaan ennemminkin työntekijä vailla työntekijän etuja ja suojaa. Näistä en ole eri mieltä.
Silti pakkoyrittäjyys uhkaa jäädä ideologiseksi käsitteeksi, joka peittää sen, että kaikki työvoima on pakotettua.
Itsensä työllistäminen on yleistynyt työn uudessa järjestyksessä, jossa teollisen pääoman rinnalle on muodostunut hajarakenteinen verkostotalous. Se tarjoaa työvoimalle uusia itsensä työllistämisen mahdollisuuksia – ja pakkoja.
Tilanteessa on historian havinaa. Aikanaan palkkatyöläistä syntyi kun turpeesta irrotettu väki oli pakotettua siirtymään teollisuusalueille myymään itseään. Nyt siirrytään uuden työn alueille.
Nykyisissä juridisissa puitteissa itsensä työllistäminen on pääomalle mahdollisuus siirtää taloudellista riskiä yksilölle ja halventaa työvoimaa. Monen itseään työllistävän tilanne onkin taloudellisesti tukala, mutta siitä, mikä on, ei voida päätellä, että meidän tulisi palata palkkatyön järjestykseen.
Voimme vain todeta työväenliikkeen epäonnistuneen itseään työllistävän työvoiman etujen ajamisessa ja tilanteen politisoimisessa. Siinä avautuminen prekariaatin käsitteelle olisi yhä tärkeää, vaikka myöhässä ollaankin.
Tavoitteena työväenliikkeellä tulisi olla itsenäinen työntekijä, työn itsehallinto ja työntekijäomisteiset työpaikat, joiden suhteen itsensä työllistäminen on poliittisesti kiinnostava ilmiö.
Nykyisen, tai jo edesmenneen, järjestelmän puolustamisen tilalle me voimmekin asettaa vaatimuksen perustulosta ja vapaasti yhdistyneestä työvoimasta.
uutiskirje 
