Poliitikkojen puurot ja vellit tuntuvat menneen sekaisin alkukuusta Helsingissä pidetyn Baltic Circle -festivaalin taidepoliittisessa keskustelussa. Perussuomalaisten edustaja halusi poistaa apurahat, koska Aleksis Kivikin teki mestariteoksensa hyvin köyhänä. RKP:n edustaja tukisi mieluummin taidetta sponsoroivia yrityksiä kuin taiteilijoita. Kokoomuksen mielestä yksityissektorin pitäisi päästä ”määrittämään taiteen suuntaa”. Kepun edustajan mielestä taiteilijoita pitäisi kannustaa yrittäjyyteen – ei ilmeisesti ole ikinä kuullut taiteen tekijöiden pakkoyrittäjyydestä.
Vasemmistoliitolla ja vihreillä oli sentään tekijöitä puolustava kanta. Silvia Modig ilmoitti, että enää ei voi leikata. Outi Alanko-Kahiluoto toivoi vapaalle teatterikentälle enemmän valtion tukea. SDP:n kannasta en saanut tolkkua. Päivi Lipposen mielestä ”taide sinänsä on itseisarvoista, mutta kasvun ja työllisyyden näkökulmasta alalla on iso potentiaali”. Pohjat veti kristillisten Sauli Ahvenjärvi: hän lauloi kitaran säestyksellä tunteikkaan laulun maailman ihmeellisyydestä.
Tämmöistä tietoa sai Hesarin keskustelusta julkaisemasta jutusta. (HS 11. 11.)
Taiteen autonomia ja vapaus on säädetty Suomen perustuslaissa, eikä sen sisältöä ja suuntia ole tarkoitettu poliitikkojen ohjailtavaksi.
Poliitikkojen suhdetta kulttuuripolitiikkaan käsitteli heti perään Suomen Kuvalehti (SK 47/14). Jutusta paljastuu, että isolla joukolla kansanedustajia on hallintopaikkoja moninaisissa kulttuuri-instansseissa. Lehti ihmettelee, miksi luottamustehtäviä ahkerasti kerännyt laaja ”kulttuuripuolue” on eduskunnassa hiljaa?
Miksi poliitikot eivät puhu kulttuurista? lehti kysyy Jutta Urpilaiselta (Kansallisoopperan hallituksen jäsen), Irina Krohnilta (Suomen Elokuvasäätiön johtaja) ja Stuba Nikulalta (Helsingin kulttuurijohtaja). Lisäksi keskustellaan Kulttuuripoliittisen tutkimuskeskuksen johtajan Pasi Saukkosen kanssa. Kolme virkamiestä, yksi poliitikko – ja yksi ainoa taiteilija, Baltic Circlen järjestäjiin kuulunut kuvataiteilija Terike Haapoja.
Jos eri alojen taiteilijoilta ja heidän ammattijärjestöiltään olisi kysytty, he olisivat voineet puolustautua sitä väitettä vastaan, että taiteen kenttä ei riittävästi haasta poliitikkoja taidepoliittiseen keskusteluun. Sehän on ihan kukkua! Oma kokemukseni, 12 vuotta Suomen Kirjailijaliiton johtotehtävissä ja toiset 12 valtion taidehallinnossa todistavat muuta. Haastettu on julkilausumin, lausunnoin, hallitusohjelmatavoittein, keskustelupuheenvuoroin. On rampattu lobbaamassa niin eduskunnassa kuin ministeriöissä. Esimerkiksi uuden taiteenedistämislain valmistelussa taidekenttä oli hyvin aktiivinen, yhtenäinen ja kriittinen. Mutta vastakaikua se ei poliitikoilta saanut. Uudistus eteni virkamies- ja poliitikkoehtoisesti kuin juna – lopputuloksena laki, joka ei kohentanut taiteen asemaa, mutta siirsi merkittävästi vaikutusvaltaa taiteen kentältä virkamiehille.
Puurot ja vellit menevät sekaisin SK:n jutussakin, kun sekoitetaan keskustelu taiteen sisällöistä ja keskustelu kulttuuripolitiikasta. Haastateltavat arvelevat, että poliitikot arastelevat puhua taiteesta, kun eivät ole asiantuntijoita ja pelkäävät tulevansa nolatuiksi. Taideväki kun on niin elitististä ja ylireagoivaa.
Kuka poliitikkoja on pyytänyt taiteesta keskustelemaan?
Keskustelua halutaan kulttuuripolitiikasta, joka ei ole maku- eikä tykkäämiskysymys. Taiteen autonomia ja vapaus on säädetty Suomen perustuslaissa, eikä sen sisältöä ja suuntia ole tarkoitettu poliitikkojen ohjailtavaksi. Taiteen asiantuntemusta ei kulttuuripoliittisessa päätöksenteossa edellytetä yhtään sen enempää kuin modernin aseteollisuuden hienouksien tuntemista puolustusmäärärahoista päätettäessä. Tieteelle ohjataan rahaa luottaen tutkijoiden asiantuntemukseen. Miksi taiteen kohdalla kansanedustajalla pitäisi olla jokin ”taidenäkemys”, josta hänen pitäisi osata taiteen tekijöiden kanssa keskustella?
Olen muutaman kerran ollut poliitikkojen ja taiteilijoiden yhteisissä keskustelutilaisuuksissa. Jos aihe on tärkeä, tupa on täynnä taideväkeä, mutta kansanedustajia vain muutama, eivätkä he juuri puheenvuoroja käytä – paitsi oman profiilinsa nostamiseen, jos vaalit ovat tulossa. Ministeriön järjestämissä tapaamisissa keskustelu on ankarasti rajattu: yksi kysymys järjestöä kohti ja sekin on lähetettävä etukäteen. Jos eduskunnan ”kulttuuripuolue” on mykkä ja passiivinen, syitä siihen on etsittävä kyllä jostain muualta kuin taiteen tekijöistä ja heidän järjestöistään.
Taiteilijat ovat oman työnsä parhaita asiantuntijoita. He eivät tyrkytä politiikoille taidenäkemyksiään, he yrittävät saada perille sanomansa taiteen tekemisen ehdoista ja edellytyksistä Suomessa ja ilmaista huolensa suomalaisesta kulttuurista. Pienen maan kulttuuri ei kukoista ilman julkista tukea, eikä yritysmaailman sponsorointi näin pienellä markkina-alueella sitä pelasta. Vaikka meillä on joitakin kansainvälisiä tähtiä, mitään maailmanvalloitusta Suomen vähäisen kansan ei taiteeltaan kannata odottaa. Mahdollisuudet ovat tietysti sitä paremmat, mitä hedelmällisempi ja paremmin hoidettu suomalainen kulttuurimaaperä on.
Viime viikonvaihteessa pidetty Kirjailijaliiton vuosikokous antoi julkilausuman, jolla taas kerran haastaa poliitikot kulttuuripoliittiseen keskusteluun kirjallisuuden tekijöiden ja koko alan tilanteesta. Valtion apurahoituksen taantuneisuus ja heikko kattavuus todistetaan faktoin, joiden ymmärrys ei vaadi syvällistä perehtyneisyyttä kirjallisuuteen. Kirja-alan tukalan tilanteen laukaisemiseksi vaaditaan kirjan arvonlisäveron alentamista minimiin.
Kulttuuripolitiikkakin on talouspolitiikkaa ja talouspolitiikka on aina myös sivistyspolitiikkaa, arvovalinta sivistyksen, kansallisen kielen ja kulttuurin puolesta – tai sitä vastaan.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
