En voi tuomita ihmisiä, jotka eroavat kirkosta protestiksi, sillä olen itsekin protestieroaja. Tein sen Hannu Salaman takia vuonna 1965. Rikossyyte kaunokirjallisesta työstä on toki painavampi syy kuin hetkellinen kuohahdus arkkipiispan tai uskovaisen ministerin mielipiteistä.
Kirkosta eroaminen oli ennen vaikeaa. Piti mennä seurakunnan kansliaan ja selittää eronsa syitä papille, joka kaikin tavoin yritti kumota kaikki perustelut. Minun keskustelukumppanikseni sattui nuorehko Helsingin Kallion seurakunnan pappi. Hän haukkui minut pataluhaksi, sääli äitinsä takia helvettiin joutuvia tulevia lapsiani ja sanoi lopuksi, ettei kirkko haluakaan olla missään tekemisissä minun tapaisteni ihmisten kanssa.
Ensimmäinen niitti päätökselleni oli kyllä painettu jo kuusi vuotta aikaisemmin, kun kirkkoherra, melkein perhetuttu, kieltäytyi siunaamasta itsemurhan ”kuolemansyntiin” syyllistynyttä isääni.
Kun jokin kiukuttaa, erotaan, kun halutaan kirkkohäät, ristiäiset tai vainajalle siunaus, liitytään takaisin. Alkaa olla aika farssimaista meininkiä.
Tuolloin kirkkoon kuului reippaasti yli 90 prosenttia kansalaisista, ja eroaminen oli harvinaista. Oman unohtumattoman kokemukseni takia en ihmettele. Lapsuuden perheeni oli lähinnä tapauskovainen, äiti tosi ankaran sairautensa aikana suuntautui uskoon enemmän. Lapsensa hän kyllä – ilmeisesti varjelusyistä – lähetti kaikenlaisiin seurakunnan puuhiin. Kävimme pyhäkoulua, lauloimme kaksossiskon kanssa hengellisissä tilaisuuksissa ja askartelimme tyttökerhossa. Meidät pakotettiin seurakunnan kesäleirille ja kristillisille nuorisopäiville, molemmat yhtä piinaa, vaikka leirillä rakastuinkin tyttöjen kanssa taitavasti flirttailevaan nuoreen pappiin.
Piinaa oli rippikoululeirikin, vaikka sainkin kivoja kavereita. Minua ei kiinnostanut, onko tanssi, huulipuna tai pussaaminen syntiä. Raamattu, tuo kumma kirja, kuitenkin kiinnosti, lukuhullu kun olin. Raamatunselitysoppiin liittyvään kysymykseeni sain niin nolaavan vastauksen, että kyselyni jäivät siihen. Ripillä puhkesin kyyneliin. Leiriä johtanut diakonissa ilmeisesti luuli minun pamahtaneen uskoon ja sulki minut runsaille parmailleen. Äiti minua itketti, tuli niin surku, kun hän oli sairauden jo vakavasti heikentämänä tullut pitkän matkan päästä seuraamaan konfirmaatiota. Tunsin itseni kiittämättömäksi kakaraksi, mikä tietysti olinkin.
Jumalan olemassaolo oli sukupiirissäni itsestään selvä asia aivan riippumatta siitä, kuinka kristillis-eettiset omat elämäntavat olivat. Kun erosin kirkosta, lähiomainen ihmetteli vilpittömästi: ”Kai sinäkin sentään Jumalaan uskot.” Ajatuskin sen kyseenalaistamisesta oli käsittämätön.
Tyttäriäni ei ole vauvana kastettu. Vanhempi halusi riparille, kun kaikki kaveritkin menivät. Siellä hänet kastettiin, äidin luvalla toki. Uskonnollinen vaihe meni pian ohi: Dingo päihitti hengelliset laulut. Toinenkin halusi riparille ja meni muina miehinä alustavalle oppitunnille. Pappi aloitti puhumalla ”kasteesta, jonka kautta teidät kaikki on otettu kristilliseen yhteisöön”, mutta tämä rehellisyyden perikuva viittasi ja sanoi, ettei häntä ole kastettu. Pappi ällistyi tavattomasti ja soitti kotiin, ja neuvottelun jälkeen tyttö pääsi riparille, jos vanhemmat maksaisivat viulut, koska tyttö ei kuulu seurakuntaan. Kasteesta ja konfirmaatiosta tyttö kieltäytyi, koska ei voinut sulattaa oppia perisynnistä, jonka saastuttamina pienet viattomat vauvat muka syntyvät.
Koulussa molemmat olivat halunsa mukaan välillä uskonnon, välillä elämänkatsomustiedon opetuksessa. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Kristillinen usko on niin tärkeä länsimaisen kulttuurin elementti, että perusasiat on tiedettävä. Monikulttuurisessa Suomessa suurien uskontojen opettaminen samoilla oppitunneilla on ainoa edistyksellinen ratkaisu. Tietoa ja ymmärrystä toisten maailmankuvasta on edistettävä, tunnustuksellinen opetus jääköön seurakuntien huoleksi.
Olen tavannut elämäni aikana jos jonkinlaisia tuomiopäivän pasuunoita mutta myös erittäin hienoja, humaaneja ja sivistyneitä piispoja ja pappeja, naisia ja miehiä. Kirkon diakoniatyö ansaitsee kaiken kunnioituksen. Asenteeni kirkkoa ja uskontoa kohtaan pehmeni lopullisesti Heinäveden vuosina Valamon luostarin ansiosta. Siellä ei kukaan tuputa mitään, siellä tarjotaan hiljaisuutta ja ”hengen lepoa”, kaikkien aistien esteettisiä elämyksiä. Kuolleen maallikkoveljen hautausseremonia on kaunein, viisain ja lohdullisin uskonnollinen lähtörituaali, mitä ikinä olen kokenut.
Ihmisellä on vapaus valita eikä ole mitään järkeä yrittää syyllistämällä ja haukkumalla saada eroava pyörtämään päätöksensä. Silti pelkkä ilmoitus netissä tuntuu liiankin heppoiselta tavalta tehdä tämä aika mullistava ratkaisu. Kun jokin kiukuttaa, erotaan, kun halutaan kirkkohäät, ristiäiset tai vainajalle siunaus, liitytään takaisin. Alkaa olla aika farssimaista meininkiä. Klikkausta enemmän harkintaa vaativa menettely voisi sittenkin olla viisautta.
Siunatuksi lopuksi pieni joulusaarna Juha Hurmeen mainiosta teoksesta Nyljetyt ajatukset, joka kertoo kahden kumppanuksen lähinnä soutaen tekemästä merimatkasta pitkin Pohjanlahden rannikkoa Kustavista Hailuotoon. Kun rannan urheilukisasta pärähtää pauhaamaan ”hirveä maatalousnäyttelyn ja keskitysleirin kuulutuksen keskiarvo”, puhkeaa Aimo puhumaan:
”Jos minulla olisi tuollainen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain.
Mitä enemmän te luette, sitä vähemmän te luulette. Mitä vähemmän te luulette, sitä enemmän te tiedätte. Mitä enemmän te tiedätte, sitä vähemmän kärsitte. Mitä vähemmän kärsitte, sitä enemmän ehditte lukea. Tietämättömyys, lukemattomuus, lisää tuskaa. Lukemattomasti!”
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
