Väkivaltaa kokeneiden naisten auttamistyö on Venäjällä suhteellisen uutta. Työn aloittivat 1990-luvulla naisjärjestöt, jotka liittivät ongelman sukupuolten eriarvoisuuteen. Nykyään kriisikeskusten käytännöissä näkyvät etenkin yksilö- ja perhekeskeiset tulkinnat lähisuhdeväkivallasta.
Niissä väkivalta nähdään esimerkiksi lapsuudessa opittuna käyttäytymismallina tai perheen vuorovaikutuksen häiriönä, eikä niinkään sukupuolistuneena vallankäyttönä.
– Sukupuolisensitiivisyys olisi tärkeää, koska väkivalta kietoutuu kulttuurisiin käsityksiin maskuliinisuudesta, feminiinisyydestä, sukupuolirooleista ja vastuista perheessä. Ilman sitä ei päästä käsiksi väkivallan laajempiin juuriin, sanoo Helsingin yliopistossa viikon kuluttua perjantaina väittelevä Maija Jäppinen.
Miehet taka-alalla
Venäjällä toimii sekä kansalaisjärjestöjen perustamia että julkisen sektorin ylläpitämiä kriisikeskuksia naisille. Jäppinen huomasi, että erityisesti julkisella sektorilla asiakkuuteen liittyi voimakas vaatimus aktiivisesta toiminnasta väkivaltatilanteen ratkaisemiseksi. Naisille annettiin myös vastuuta tulevien väkivaltatilanteiden ehkäisemisestä.
– Määrätietoinen oma toiminta oli joskus jopa ehtona palveluiden saamiselle. Se jätti vain vähän tilaa naisen pelolle ja heikkouden kokemuksille.
Tavoitteena oli tukea perheen pysymistä yhdessä, mutta toisaalta ero oli usein ainoa ratkaisu turvata naisen ja lasten väkivallaton elämä.
Kriisikeskustyö on etupäässä naisten tekemää työtä naisten kanssa. Jäppisen haastattelemat työntekijät puhuivat miestyön tarpeellisuudesta. Usein kuitenkin ajateltiin, että työ väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa edellyttäisi hoitoon velvoittavaa lainsäädäntöä.
– Kiinnostusta miestyötä kohtaan on, ja sitä on aloitettu esimerkiksi Sortavalassa suomalaisten toimintamallien ja kouluttajien tuella.
Sidoksissa laajempiin rakenteisiin
Lähisuhdeväkivalta on Venäjällä ja Suomessa samankaltainen ilmiö, mutta Venäjällä se on Jäppisen mukaan vielä yleisempää ja vaietumpaa. Se on myös tullut siellä myöhemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Kriisikeskuksiin hakeutuvien joukossa painottuvat pienituloiset naiset. Yleinen tilanne on, että nainen palaa keskuksesta takaisin väkivallantekijän luo, koska muuta asumisratkaisua ei ole.
Asunnon vuokraaminen on Venäjällä tuloihin nähden kallista ja sosiaaliturva heikkoa. Asuminen on myös ahdasta ja sukupolvien yhteisasuminen tavallista.
Yhteiskunnan tasolla lähisuhdeväkivallan ratkaiseminen edellyttää lainsäädännöllisiä muutoksia, toimeentuloturvan ja asumispolitiikan kehittämistä sekä sukupuolistuneiden valtarakenteiden murtamista.
Jäppinen teki kenttätyötä neljässä kriisikeskuksessa Iževskissä, Saratovissa ja Sortavalassa pääosin vuosina 2008–2010. Hänen aineistonsa koostuu 78 haastattelusta väkivaltatyön ammattilaisten ja apua hakeneiden naisten kanssa, laajoista havainnointimuistiinpanoista, valokuvista, esitteistä ja muista kirjallisista materiaaleista.