Suomessa ei juuri käydä yhteiskunnallista keskustelua syrjäytymisestä, köyhyydestä, huono-osaisuudesta tai ylipäänsä muistakaan hyvinvointiyhteiskuntamme ongelmista.
Korkeakouluttamattomista työntekijöistä puhutaan tyhminä ja yksinkertaisina, työttömistä laiskoina rehellistä työntekoa vieroksuvina lusmuina, päihde- ja mielenterveysongelmaisista puhutaan tilansa ansainneena saastana ja maahanmuuttajista puhutaan elintasoa laskelmoivasti shoppailevina opportunisteina.
Koko julkisen keskustelun suomalaisen yhteiskunnan huonovointisuudesta voi tiivistää oikeistolaisittain lauseeseen: jokainen on oman onnensa seppä, itepähän valintas teit. Sen lisäksi, että tämä usein kuultu omaa ponnistelua mainostava mietelause on totuusarvoltaan väärä, se kertoo paljon hyväosaisten suhtautumisesta niihin, joilla ei mene kovin hyvin.
Meidän pitää viedä huono-osaisilta heidän ihmisarvonsa, jotta voimme kestää sen, ettemme tee mitään heidän huono-osaisuudelleen vaikka voisimme.
Hyväosaisten termein kaikkia yhteiskunnan huono-osaisia voitaisiin kutsua yksinkertaisesti epäonnistujiksi, niiksi jotka eivät jaksaneet yrittää tarpeeksi löytää sisäistä menestyjäänsä. Tämän jokapäiväisen itsepetoksen harjoittaminen on edellytys hyväosaisten pysymiselle hyväosaisina. Kovin moni ihminen ei näet pysty elämään elämäänsä niin, että hän tietää mihin hänen oma hyvinvointinsa todella perustuu. Silloin hän alkaa yleensä tuntea syyllisyyttä ja häpeää omasta tilastaan.
Tämän vuoksi on välttämätöntä, että hyväosaiset eristävät yhteiskunnallisen todellisuuden omasta elämästään ja elävät fantasiamaailmassa, jossa jokainen pystyy pärjäämään, kun vain itse tarpeeksi niin haluaa. Maailmassa, jossa timantit on ikuisia, ja jossa ahkeruus, rehellisyys ja hyvyys aina palkitaan. Valitettavasti tuota maailmaa ei todellisuudessa ole olemassa.
Ensimmäinen vaihe hyväosaisuuden suojamuurin rakentamisessa on huono-osaisuuden viholliskuvan omaksuminen. Huono-osaiset ovat meidän taakkamme. He ovat lahjattomia, tyhmiä, laiskoja, epärehellisiä, heikkoja ja eivät siksi pärjää.
Viholliskuvan omaksumisen jälkeen on tyypillistä, että huono-osaisuutta aletaan pitää helppona ja laskelmoituna hyväosaisuutena ja omaa hyväosaisuutta aletaan pitää vaativana ja raskaana huono-osaisuutena. Asetelmat kääntyvät päälaelleen. Aletaan osoitella kuinka paljon kukakin saa ja kuinka hyvin huono-osaisilla itse asiassa menee. Kattokaa nyt sitä se saa tän ja tän ja tän tekemättä mitään ja me joudutaan maksamaan se kaikki.
Syntyy tarina siitä, miten työssäkäyvät rehelliset suomalaiset joutuvat kärsimään työttömistä ja syrjäytyneistä huono-osaisista. He joutuvat maksamaan näiden sosiaalituet, päihdehoidon ja olemisen. Eivätkä kiittämättömät huono-osaiset tee mitään oman tilansa muuttamiseksi vaikka voisivat.
Tässä kärsimysnäytelmässä jeesusmaisen uhrautuvaan asemaan laitetaan yrittäjät, jotka täysin omalla ponnistelullaan raivaavat hyvinvointia itselleen ja muille pyyteettömästi ja sitten valtio vielä kehtaa heitä raskaasti verottaa ja ammattiliitot uhkailevat jatkuvasti palkankorotuksilla, työehdoilla ja muilla yrittäjiä häiritsevillä vaatimuksilla.
Meidän pitää viedä huono-osaisilta heidän ihmisarvonsa, jotta voimme kestää sen, ettemme tee mitään heidän huono-osaisuudelleen vaikka voisimme. Sen lisäksi, että viemme huono-osaisilta heidän ihmisarvonsa, me kiellämme myös heidän huono-osaisuutensa emmekä halua kuulla siitä mitään. On helpompi ympäröidä itsensä hyväosaisuuden propagandalla kuin tunnustaa itselleen, että voisin tehdä jotain asialle, mutta en halua, jaksa, osaa tai uskalla toimia.
Siksi on niin helppoa ostaa itselleen uusi kehitysmaissa tehty älypuhelin, läppäri, vaate, tonnikalapurkki, ananasmehu tai muu tuote ja olla samalla tietämätön sen valmistukseen vaadituista uhrauksista. Mitä siitä, että kehitysmaissa kuten Kiinassa, Indonesiassa ja Bangladeshissa asuvat työntekijät joutuvat maksamaan selkänahastaan meidän kulutuksemme halpuuden. Tähän on helppo vastata ”Ei ole meidän vika” -argumentilla tai, että on kohtuutonta vaatia kuluttajalta tietoisuutta ostettavan tuotteen valmistustavasta ja sen vaikutuksista. Suurin osa kuluttajista ei oikeasti halua tietää sillä, jos he tietäisivät, heidän olisi vaikeampi ostaa haluamiaan tuotteita.
Hyväosaiset eivät halua tietää yhteiskuntamme ongelmista sillä, jos he tietäisivät heidän olisi mahdotonta oikeuttaa itselleen omaa hyväosaisuuttaan. Suomessa ei ole eikä tule olemaan ikinä tarpeeksi työpaikkoja, jotta ei olisi työttömyyttä. Miksi sitten pidämme työttömiä järjestäen työtä vieroksuvina lusmuina? Toki heidän joukossaan on sellaisiakin henkilöitä, joita työnteko ei yksinkertaisesti kiinnosta, mutta he ovat vähemmistössä.
Lakimiehiä ja lääkäreitä on vähän työttöminä sen takia, että molempien alojen ammattiliitot sääntelevät koulutuksen sisäänottomääriä ja estävät todellisen kilpailun työpaikoista. Tämä pitää myös molempien hyväosaisten ammattikuntien palkkatason korkealla. Syy lakimiesten ja lääkärien alhaiseen työttömyyteen ja korkeaan palkkatasoon ei siis ole se, että he olisivat jotenkin parempia, paremmin koulutettuja tai ponnistelisivat enemmän kuin muiden alojen työntekijät, vaan se että he pitävät oman toimialansa suljettuna kilpailulta kartellilla.
Kirjoittaja on turkulainen putkiasentaja.
uutiskirje 
