Osallistuin syksyllä rauhanrakentamista ja maailman turvallisuuspoliittista tilannetta käsittelevään seminaariin. Yksi alustajista lausui puheenvuorossaan mieleenpainuvan toteamuksen: ”Kylmän sodan aikakautena maailmassa oli paljon erinomaisia diplomaatteja ja joukko poliitikkoja, jotka aktiivisesti pyrkivät tulemaan sellaisiksi. Mutta mitä meillä nyt on?”, hän kysyi lopuksi.
Maailmanpoliittista tilannetta seuratessa tuntuu, että diplomatian myötä myös koko käsitys rauhaa edistävästä politiikasta on kadoksissa. Eräs Naton työntekijä kertoi minulle syksyllä, kuinka sotilasliiton ja Neuvostoliiton välillä oli hyvinkin paljon yhteistyötä kylmän sodan aikana. Vaikka valtablokit suhtautuivat toisiinsa vihamielisesti, oli niillä kuitenkin suhde, jota ylläpidettiin ja hoidettiin. Ukrainan kriisin myötä kontaktit Venäjään katkesivat kokonaan, ja kaikki yhteistyö pysähtyi.
Suomessa keskustelua turvallisuuspoliittisesta tilanteesta on hallinnut eriskummallinen asetelma, jossa puhutaan hyvin yleisluontoisesti siitä, kuinka Suomen pitää olla osa ”länsimielistä” arvoyhteisöä. Stubb kuittaa pakotepolitiikkaan kohdistuneen kritiikin sanomalla, että Suomi ei enää koskaan saa joutua samalle harmaalle vyöhykkeelle kuin kylmän sodan aikana. Samalla hän jätti kuitenkin täysin käsittelemättä, kuinka erilainen niin maailmanpoliittinen tilanne kuin Suomen asema tänään on, ja myös vastaamatta itse kysymykseen, ovatko pakotteet olleet tehokas keino edistää rauhaa. Kysymykseen vastaaminen itsessään ei tarkoittaisi Suomen irrottautumista EU:n linjasta, vaan olisi erittäin tarpeellista nykyisen poliittisen linjan arvioimiseksi.
Toinen eriskummallinen piirre on monien poliittisten vaikuttajien muuttunut kanta Nato-jäsenyyteen. Esimerkiksi Vihreiden suunnalta kuuluu, että näytetään ”keltaista valoa” Natolle. Ilmeisesti nämä toimijat perustelevat kantaansa vain pelolla mahdollisesta Venäjän hyökkäyksestä. Pelkoa ruokkivat niin iltapäivälehdet kuin Charly Salonius-Pasternakin kaltaisten tutkijoiden mielipidekirjoitukset.
Omituista kyllä, kukaan ei tunnu kieltävän sitä, että Nato-jäsenyys kuitenkin lisäisi yksiselitteisesti Suomen ja EU:n ulkopoliittisia jännitteitä. Se epävakauttaisi entuudestaan epävakaata turvallisuustilannetta. Lisäksi se olisi merkittävä linjanmuutos nykyiseen ulkopoliittiseen linjaan, joka nojaa sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja omaan kansanarmeijaan. Se sitoisi Suomen ulkopoliittisesti Naton etupiiriin Yhdysvaltojen ja Turkin rinnalle.
Jännitteiden lisäämisen sijaan tarvitaan nyt taitavia diplomaatteja sekä keskusteluja, joita käydään YK:n kaltaisilla laajoilla foorumeilla. Vasemmistonkin piirissä tarvitaan enemmän keskustelua siitä, minkälaista vasemmiston rauhanpolitiikka 2010-luvulla on, ja miten ruohonjuuritason toimijoiden on mahdollista tukea ja olla vuorovaikutuksessa yhä autoritaarisemmassa valtiossa elävien tavallisten kansalaisten kanssa. Meistä, tavallisista kansalaisista, muutokset viime kädessä lähtevät.
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.
uutiskirje 
