Menin kirjallisuusseminaariin, jossa käsiteltiin Suomessa asuneiden ja asuvien venäläisten kirjoittamaa kirjallisuutta aina 1920-luvulta lähtien. Rajan takaa Suomeen kotiutuneita nykykirjailijoita edustivat Turussa asuva, ruotsin kielellä julkaiseva Zinaida Lindén ja Lieksaan kotiutunut Arvi Perttu. Pääkirjaston auditorio tuli viimeistä sijaa myöten täyteen, ja lisätuoleja kannettiin. Venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri kiinnostavat lukevaa joensuulaista yleisöä, riippumatta siitä, mikä on kenenkin asenne Putinin politiikkaan.
Emeritaprofessori Natalia Baschmakoff luennoi kolmesta Suomeen heti vallankumouksen jälkeen emigroituneesta runoilijasta. He olivat Ivan Savin, Vadim Gardner ja Vera Bulitsh. Kaikki elivät Suomessa elämänsä loppuun asti. Baschmakov kertoi myös muusta venäläisten emigranttien kulttuuritoiminnasta Suomessa. Se oli todella vilkasta kaikilla taiteenaloilla. Kulttuurilehtiäkin ilmestyi monia.
Emme tiedä tuosta kulttuurielämästä paljon mitään. Pidän itseäni kohtalaisen sivistyneenä Suomessa julkaistun kirjallisuuden suhteen, mutta en ollut ikinä edes kuullut näiden kolmen runoilijan nimeä, saati lukenut pätkääkään heidän suomennettua tekstiään. Ei heistä koulussa kerrottu eikä edes yliopiston kirjallisuudenopetuksessa, vaikka he olivat merkittäviä runoilijoita, modernin runouden edelläkävijöitä. Vera Bulitsh rinnastettiin jopa Anna Ahmatovaan. Hän toimi lisäksi 24 vuotta virassa Helsingin yliopiston kirjaston slaavilaisella osastolla. Tehdastyöläisinä eläneiden Savinin ja Gardnerin elämänkohtalo oli synkeämpi, köyhä ja yksinäinen.
Venäläinen kulttuuri, Venäjän kirjallisuus ja kirjailijat eivät ole sama kuin Putin.
Suomi rajoitti itse näiden venäläisten runoilijoiden sananvapautta pitämällä heidät pimennossa, jopa 20-luvulla, jolloin avattiin innokkaasti ikkunoita Eurooppaan, kansainvälisiä vaikutteita otettiin ja aitoja rikottiin niin taiteessa kuin elämäntavassa. Mutta edes klassista venäläistä kirjallisuutta ei juuri suomennettu, ja varmaan vähemmän kuin mitkään muut Euroopan kansat tiesimme Neuvostoliitossa kirjoitetusta kirjallisuudesta tai eri Euroopan maissa elävien emigranttikirjailijoiden tuotannosta. 30-luvullahan ikkunat sitten läimäytettiinkin kiinni vähän joka suuntaan, paitsi natsi-Saksaan. Edes anglosaksista kirjallisuutta ei enää juuri suomennettu.
Ei Suomi ole itsenäisyytensä aikana koskaan ollut mikään sananvapauden eikä muidenkaan vapauksien tulisieluisin puolustaja. Onkohan Euroopassa toista maata, jossa vielä 60-luvulla sensuroitiin maailmankirjallisuuden teoksia ”pornografisina” ja tuomittiin kirjailija linnaan jumalanpilkasta? Meillä nousee sensuurihenki herkästi vieläkin, kun esille nousee muiden kuin oma uskonnonvapautemme tai sananvapautemme.
Venäjän valitseminen seuraavien Helsingin kirjamessujen teemamaaksi on nostanut pienoisen kohun, joka todistaa yksipuolisesta, kapeasta valtapoliittisesta asenteesta Venäjään. Väitetään, että valitsemalla Venäjän teemamaaksi kirjamessuorganisaatio alistuu Putinin propagandakoneiston äänitorveksi. Pelätään, että Putinin propaganda valtaisi messukeskuksen, että Venäjän lähetystö määräisi diktatorisesti lukemattomien eri toimijoiden itsenäisesti suunnittelemien ja toteuttamien lavaohjelmien ja keskustelujen sisällön. Että kutsuttavat kirjailijat valittaisiin Kremlissä.
Venäläinen kulttuuri, Venäjän kirjallisuus ja kirjailijat eivät ole sama kuin Putin. Miksi Putinin valtapolitiikka pitäisi maksattaa venäläisillä kirjailijoilla? Eivät he ole vastuussa Ukrainan kriisistä eivätkä Putinin ajatuksista ja teoista yhtä vähän kuin minkään muunkaan maan kirjailijat ovat vastuussa poliittisten johtajiensa tekemisistä.
Neuvostoliiton mukana hävisi myös suurta valtaa käyttänyt yleisliittolainen kirjailijaliitto, jonka suosio tai epäsuosio määräsi kirjailijan toimeentulon ja koko kohtalon. Markkinadiktatuuri on tuottanut venäläiselle kirjailijalle toisenlaiset ongelmat. Valtion syöttilääksi ei enää pääse eikä kirjoja julkaista satojen tuhansien painoksin. Kustantajan saaminen ja toimeentulo on vaikeaa. Apurahoitusjärjestelmää ei ole. Myyntiä ei myöskään juuri ole, paitsi dekkaristeilla ja romanttisen viihteen tekijöillä. Kun valta ei syötä, miksi kirjailija sen lauluja laulaisi?
Venäjän nykykirjallisuutta ei Suomessa laajasti tunneta, koska sitä käännetään vähän ja myydään vieläkin vähemmän. Se on kuitenkin yhä merkittävä osa parasta maailmankirjallisuutta, ja Suomen kulttuurielämälle siihen tutustuminen on yhtä tärkeää kuin oli aikoinaan Tolstoin, Dostojevskin ja Tšehovin teosten saaminen suomen kielellä – vitkasta oli sekin, vasta 40-luvulla saatiin monet keskeisimmätkin klassikot suomalaisten lukijoiden ulottuville.
Venäjän nykykirjallisuudesta saa monipuolisen kuvan Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin toimittamasta esseekokoelmasta Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (Avain 2012). Uuden Venäjän synty muutti radikaalisti koko kirjallisuuden kenttää, toteavat toimittajat esipuheessaan. Historia ja muisti olivat tärkeitä teemoja, maanalaista ja ulkomailla julkaistua samizdat-kirjallisuutta alettiin julkaista, postmodernismi, dystopia ja muu kokeellinen kirjallisuus nousi 1990-luvulla. 2000-luvulla on siirrytty yhä yhteiskunnallisempaan suuntaan. Esseeteos antaa venäläisistä kirjailijoista kuvan kokeilevina ja kriittisinä, jopa hurjapäisyyteen asti rohkeina kirjailijoina, jotka eivät kumarra kuvia eivätkä pelkää valtaa.
Ikävämpi on vapaan markkinatalouden tuoma suurin muutos: kirjallisuuden voimakas viihteellistyminen ja korkeakirjallisuuden marginalisoituminen. Dekkaristit ja romanttisen viihteen tekijät menestyvät kaupallisesti parhaiten niin Venäjällä, kaikissa entisissä sosialismin maissa kuin kaikkialla täällä ”vapaassa” lännessä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
