On virkistävää lukea esikoisromaani, jossa kirjailija ei pelkästään piehtaroi alter egonsa kasvukivuissa ja kuvittele shokeeraavansa keinoilla, jotka on tuhanteen kertaan käytetty. Narsistisen ekshibitionismin lisäksi rohkeaa voi olla myös toisten nahkoihin eläytyminen ja poikkeuksellisten näkökulmien tai aiheiden käsittely poikkeuksellisella tavalla.
Oululaisen Minna Mikkosen esikoisromaani kertoo kuusivuotiaan pojan näkökulmasta teini-ikäisen siskon katoamisesta. Veini-poika, jolla on vilkas mielikuvitus ja joka kuvittelee välillä olevansa kalanpoika, kaipaa kadonnutta Meri-siskoaan ja katsoo tehtäväkseen selvittää, missä sisko on.
Veinin liikuttavaa salapoliisityötä ja tämän irrallisuutta ja näkymättömyyttä huolten painamien aikuisten maailmassa kuvataan taitavasti. Kaikista kirjan henkilöistä luodaan uskottavat kuvat, joskin lukija jää kaipaamaan ehkä hieman lisää Merin sisäisen todellisuuden kuvausta. Kysymys, mikä ja miksi Meriä ahdistaa, jää nyt vaille vastausta.
Murteelliset ilmaisut enimmäkseen toimivat, joskin jotkin uudissanat pomppaavat silmille. Niin ikään lapsen yksinpuhelu eli Veinin kertojanääni muuttuu paikoin hieman liiankin naiiviksi.
Kuitenkin eläytyminen lapsen maailmaan on kiitettävän herkkää ja siihen kuuluvaa maagisuutta kuvataan hyvin. Kaikkiaan teksti on poikkeuksellisen sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, persoonallista, mutta selkeää. Tyylittely ei ole itsetarkoitus, vaan se palvelee sisältöä.
Vesitematiikka ei tunnu lainkaan päälle liimatulta. Ratkaisua pantataan kutkuttavasti loppuun saakka, vaikka vihjeitä on luettavissa alusta asti. Kuvauksensa perusteella romaani oli lupaava, mutta pääsi silti yllättämään positiivisesti.
Minna Mikkonen: Kivenkerääjät. Minerva 2015. 238 sivua.
lehti 