Opiskeluaikoja täytyy lyhentää ja eläkeikää nostaa. Lisäksi työuria täytyy pidentää myös keskeltä. Myös työn kannattavuutta täytyy lisätä verotusta keventämällä ja työttömyysturvaa heikentämällä. Niin, ja varmemmaksi vakuudeksi pitäisi vielä lisätä työperäistä maahanmuuttoa reippaalla kädellä. Muuten meiltä loppuu työvoima kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle, ja silloin liian harvan työssäkäyvän elätettäväksi jää liian monta ei-työllistä.
Suunnilleen näin voisi kiteyttää maamme työllisyyspoliittisen keskustelun. Ja kyllähän siinä puhutaan ihan todellisesta ongelmasta: koska tämän päivän eläkkeet rahoitetaan pääosin tämän päivän eläkemaksuilla, maksajia pitää tulevaisuudessakin olla riittävästi suhteessa eläkeläisten lukumäärään. Muussa tapauksessa työeläkemaksuista voi tulla kohtuuttoman suuri rasite niin palkansaajille kuin monille työnantajillekin.
Mutta hetkinen, puuttuuko tästä keskustelusta jotain olennaista? Kyllä puuttuu: nimittäin se, että siinä puhutaan ainoastaan työn tarjonnasta. Eikä siis lainkaan siitä, löytyykö työvoimalle myös kysyntää. Mikä on aika olennainen kysymys tilanteessa, jossa jokaista vapaata työpaikkaa kohden on toistakymmentä suomalaista työtöntä. Tämä ei kuitenkaan ole sen enempää sattuma kuin vahinkokaan, vaan suoraa seurausta työllisyyspolitiikkaa tällä hetkellä vallitsevasta, tieteeksi naamioidusta talousteoriasta. Eli niin sanotusta tarjontapuolen taloustieteestä.
Toisen maailmansodan lopusta aina 1970-luvun lopulle talouspolitiikan painopiste oli kysyntäpuolella. Eli jos tavaroiden ja palvelujen kysyntää on riittävästi, löytyy myös työvoiman kysyntää. Siksi esimerkiksi palkat olivat yleisesti sidottuja kuluttajahintaindeksiin; jos hinnat nousivat niin palkatkin nousivat vähintään saman verran, jotta palkansaajien ostovoima säilyisi.
Jo 1950-luvulta alkaen muuan Milton Friedman, Chicagon yliopiston taloustieteen professori ja uusliberalismin akateeminen kummisetä, alkoi esittää eriäviä mielipiteitä. Friedmanin mielestä taloudessa vallitsee lähes aina täystyöllisyys kunhan markkinat saavat toimia mahdollisimman vapaasti. Jotta tuotantoa voisi siinä tilanteessa kasvattaa, pitää kasvattaa myös työn tarjontaa.
Siis hetkinen? Miten työn tarjontaa voi kasvattaa, jos taloudessa vallitsee jo täystyöllisyys? No, ekonomistikielellähän täystyöllisyys ei tarkoita sitä, että työttömyysaste olisi nolla. Vaan sitä, että jokainen joka on halukas työskentelemään tarjotulla palkalla voi myös saada työpaikan. Vaikka se työpaikka olisikin sellainen nollasopimus, jossa työtunteja on 0–37 tuntia viikossa.
Entä miten sitä työvoiman tarjontaa sitten lisätään? Siihen tarjontapuolen talousopilla on kaksi suosikkikeinoa: tuloverojen alentaminen ja työttömyysturvan heikentäminen. Toisin sanoen porkkanaa ja keppiä: kevyempi tuloverotus joka lisää työnteon kannattavuutta, ja heikompi työttömyysturva joka vähentää työttömyyden ”houkuttelevuutta”. OK, ei siinä vielä ihan täysin hakoteillä olla: täällä Suomessakin työttömyysturvajärjestelmä kannustaa, hieman kärjistetysti sanottuna, olemaan joko täysin mukana työelämässä tai täysin työtön.
Tarjontapuolen talousopissa on silti kolme vakavaa puutetta. Ensinnäkin se ei ota huomioon, että työvoima on tuotantotekijä, ja että sen kysyntä riippuu sen takia suoraan tavaroiden ja palvelujen kysynnästä. Ja sitä kysyntäähän ei tällä hetkellä ole riittävästi koko maailmantalouden tasolla, kuten muutamat Bill Gatesin kaltaiset valveutuneet kapitalistit ovat jo huomanneet. Toiseksi työmarkkinat ovat suurten teollisuusyritysten – ja enenevässä määrin myös palveluyritysten – näkökulmasta maailmanlaajuiset. Tämänhetkisten väestönennusteiden mukaan työikäisen väestön määrä tulee kehitysmaissa ja kasvutalouksissa kasvamaan 1,5 miljardilla vuoteen 2050 mennessä, kun se läntisissä teollisuusmaissa tulee vähenemään noin 110 miljoonalla. Mikä tarkoittaa noin 1,4 miljardin työikäisen ihmisen nettolisäystä, eli työvoimaa ei tule maailmasta puuttumaan. Kolmanneksi teknologia on yhä suuremmassa määrin korvaamassa ihmistyövoiman myös palvelualoilla.
Toisin sanoen mikään ei puhu sen puolesta, että työvoiman kysyntä tulisi enää kasvamaan merkittävästi täällä Suomessa, ei lyhyellä eikä pidemmälläkään tähtäimellä. Meillä on kuitenkin jo nyt yli 300 000 työtöntä, ja sen lisäksi yli 700 000 alityöllistettyä pätkä-, silppu ja osa-aikatöissä. Jos joku on siitä huolimatta sitä mieltä, että työvoiman tarjontaa pitää lisätä keinolla millä hyvänsä, on pakko kysyä: kuka hyötyy?
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja vapaa kolumnisti.
uutiskirje 