Maailma muuttuu
Suomi on vakavien valintojen edessä. Entiseen malliin ei voida jatkaa sillä nyt ollaan pulassa. Pahinta on taloudellisen ja poliittisen eliitin henkinen lama ja kyvyttömyys. Voitaisiin puhua jopa älyllis-moraalisesta umpikujasta, joka kuvaa sellaista sisäpiiriä, joka kaikin keinoin haalii rikkauksia sitä kasatakseen, tuhlatakseen, pelatakseen tai edelleen myydäkseen, koska eivät osaa käyttää sitä hyödyllisesti. Voidaanko tällaista aarretta kutsua edes varallisuudeksi, jota pitää lailla suojata omistuksena?
Sokrates ihmetteli asiaa Ksenofonin Talouden taidossa. Hän keskustelee siinä upporikkaan Kritobuloksen kanssa todeten, että ”samat asiat ovat varallisuutta sille, joka niitä osaa käyttää, mutta eivät sille, joka ei osaa.” Tähän Kritobulos vastasi: ”Ellei hän sitten myy niitä pois.
Sokrates tulee hakemattakin mieleen kun lukee uutisia suomalaisten suuryhtiöiden osingonjaosta ja investoinneista, mikä näyttää noudattavan Kritobuloksen neuvoa. Osingonjako on jälleen huipussaan, vaikka talous on lamassa, koska niiden tuloksesta entistä suurempi osa jaetaan osinkoina ja entistäkin vähemmän investoidaan samalla kun tulosta on tullut irtisanomisten ansiosta, josta taasen yritysjohtoa palkitaan optioilla. Lisäksi suuri osa tästä kultamunasta katoaa hallintarekisterin piilottamana ulkomaille.
Pahinta on taloudellisen ja poliittisen eliitin henkinen lama ja kyvyttömyys.
Tässä umpikujassa olisi korkea aika keskustella aivan perusasioista, siis siitä miten tämä järjestelmä oikein toimii. Meitähän vaaditaan sopeutumaan siihen hyvällä tai pahalla, vaikka nämä nimenomaiset vaatimukset ovat saattaneet tavalliset kansalaiset pulaan toisin kuin järjestelmän palkitsemia, näitä ”järjestelmän miehiä”, joista jo Adam Smith meitä varoitti. Ei todellakaan kannata uskoa siihen tarinaan, joka kertoo, että nyt työ ja pääoma ovat vihdoin löytäneet toisensa tässä jälkiteollisessa maailmassa kun meistä kaikista on tullut jonkin pääomalajin edustajia.
Numeroilla leikkivän pääomapuheen sijasta olisi korkea aika pohtia ja keskustella mitä näiden numeroiden takana oikein on, jos mitään. Joidenkin ekonomistien numeroleikkien kohdalla mieleeni tulee tuntemani vaatturimestari, joka osallistui eri puolella Suomea mittatilauspäiville ja oli niissä mittaavinaan asiakkaidensa ulottuvuuksia ja teki sen mukaisia liikkeitä mittanauha kädessään, koska asiakkaat sitä hänen mukaansa odottivat vaikka hän hyvin tiesi heidän saavan sen saman standardipuvun kuin kaikki muutkin tilaajat. Hänkin vain antoi numeroita kun niitä pyydettiin.
On oudon odottava ilmapiiri. Vaaleihin on vain vähän aikaa, mutta edelleen joutuu arvailemaan, kuka tekee ensimmäisenä todellisen aloitteen umpisolmun avaamiseksi, vai tekeekö kukaan. Näiden leikkauslistojen tarjoaminen ei ole mikään aloite. Tässä tunnutaan jatkettavan entiseen malliin ja kommentoidaan niitä ja näitä tunnuslukuja, joiden pitäisi kertoa jonkin tilasta tai jostakin kulusta desimaalin tarkkuudella, joskus tarkemmin ja useasti vähemmän tarkasti.
Media ei tunnu paljon muusta osaavan kysyäkään ikään kuin Suomen ja suomalaisten tulevaisuus olisi yksin siitä kiinni, miten se sijoittuu jollakin mitta-asteikolla. Jos näin on, niin millä mitta-asteikolla sitten? Ehdottaisin sellaista mitta-asteikkoa, jossa voitaisiin verrata suomalaisen työn ja pääoman pätevyyttä. Nykyisten ongelmien todellinen pulma on se, että meillä on yllin kyllin todella osaavaa ja pätevää työtä ja työvoimaa tarjolla, mutta kovin vähän sellaista pätevää pääomaa ja johtajuutta, joka niitä osaisi kysyä, hyödyntää ja palkita ansionsa mukaan. Tämä näkyy jo siinä, että yhä useammat korkeasti koulutetut ihmiset ovat jättämässä Suomea.
Tässä on ongelman ydin. Se halutaan kieltää tai kiertää tarjoamalla leikkauslistoja umpisolmun avaamiseksi. Tällainen ratkaisu valitettavasti muistuttaa Gordionin solmun avaamista, jolloin keppi vain vaihdetaan miekkaan.
Vaalit ovat valinnan paikka, jonka jälkeen muodostetaan hallitus ja päätetään tulevan suunnasta. Olisi helppo sanoa, että hallitukseen ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. En silti pidä tästä muotoilusta. Siinä ei pitäisi olla kysymys mistään lehmänkaupoista, vaan meidän asiasta ja tulevaisuudesta, meidän elämän laadusta.
Haluaisinkin kuulla ehdokkaiden ja tulevien päättäjien vastaavan kolmeen perustavaan kysymykseen, joihin annetuista vastauksista tulevaisuutemme suunta ratkaisevasti riippuu.
Ensinnäkin, mikä on meidän arvo ja kuinka se eroaa siitä hinnasta mikä meistä ollaan valmiita näillä markkinoilla maksamaan verrattuna järjestelmän etuoikeuttamiin tahoihin?
Toiseksi, minkälaisia mahdollisuuksia he katsovat itsellään olevan poliitikkoina ja päättäjinä puuttua järjestelmän eriarvoistaviin epäkohtiin ja niitä korjata?
Kolmanneksi, haluaisin kysyä, mitä meidän on tehtävä ja mitä voimme tehdä yhdessä, yhteisen nimissä, sen sijaan että meille sanotaan mitä on tehtävä?
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
uutiskirje 
