”Kulttuuri tuli Turun kautta Suomeen, ja Turun kautta se myös lähtee Suomesta pois”, kirjoitti Pentti Saarikoski 1960-luvulla. Tiedä häntä, mitä kautta kulttuuri lähtee, mutta lähtöä näyttää tekevän. Näin ennen vaaleja vaikuttaa pahasti siltä, että se lähtee Suomesta pois Suomen yksikamarisen eduskunnan kautta. Ainakin sen lähtöä siellä kovasti edistetään.
Luin netistä kaikki ne puolueiden vaaliohjelmat, jotka sieltä löysin. Kaikissa ei sanottu kulttuurista mitään, joissakin vain muutama ylimalkainen lause. Persut ovat löytäneet monikulttuurisuuden vastaisuutensa keppihevoseksi ”kansallisen kulttuurin”, josta pitäisi olla ylpeitä. Jo ennen viime vaaleja selvisi, miten kansallinen kulttuuri kukoistaisi: lopetetaan ”modernistiset kokeilut”, eivätkä apurahatkaan niin tarpeen olisi, kirjoittihan Aleksis Kivikin köyhänä.
Kylmä oikeistovirtaus puhaltaa kulttuuriin.
Poliitikkojen kulttuuripoliittisissa näkemyksissä, jos niitä yleensä on, on taiteilija häivytetty täydellisesti näkyvistä.
Ainoa asiantuntemusta osoittava laaja kulttuuriohjelma on vasemmistoliitolla. Sillä on myös pitkä lista konkreettisia toimenpiteitä, joilla taiteen ja taiteilijoiden asemaa pitäisi parantaa. Puolue on Paavo Arhinmäen kulttuuriministeriyden kautta saanut paljon tosi tietoa taiteen tekemisen ja taiteilijana elämisen todellisuudesta, vaikka ministerikausi ei ihan putkeen taiteilijoiden kannalta mennytkään. Uusi taiteenedistämislaki ei parantanut pätkääkään taiteilijan asemaa, vaan heikensi taiteilijoitten vaikutusmahdollisuuksia keskittämällä valtaa Helsinkiin ja virkamiehille.
Kuuntelin myös useita niistä haastatteluista, joita Yle Radio 1:n Kultakuume lähetti. Taiteen tekemisen edellytyksistä ei paljon tiedetä eikä piitata. Ainoa, joka todella tunsi kulttuurielämää ja jolla oli järkeviä ehdotuksia kulttuurin kukoistukseksi, oli vasemmistoliiton Eila Tiainen. Pahus, kun on meikäläisen kannalta ehdolla väärässä vaalipiirissä. Persujen Kike Elomaa sentään osoitti vastoin puolueensa näkemyksiä ymmärrystä taiteilijoita kohtaan. Hänpä tietääkin omasta kokemuksestaan, millaista ”itsensä työllistävän” keikkatyöläisen elämä on.
Poliitikkojen kulttuuripoliittisissa näkemyksissä, jos niitä yleensä on, on taiteilija häivytetty täydellisesti näkyvistä. Taidetta vain on, jotenkin sitä ilmestyy itsesyntyisesti, politiikan tehtävä on huolehtia kuluttajakunnan tarpeista. Olen sanonut tämä ennenkin, mutta se on taas syytä toistaa: Taidetta ei ollenkaan ole, jos ei taiteilija sitä tee. Taiteilija ei voi taidetta tehdä, ellei hänellä ole kahta asiaa: vapautta ja mahdollisuuksia. Kumpaakaan ei ole, jos ei ole toimeentuloa. Taiteesta sen saa vain harva, eivätkä suinkaan aina parhaat. Missään maassa ei taide tule toimeen ilman valtion tukea. Suomi rämettyy tässä suhteessa rämettymistään, se on jo kaukana muiden Pohjoismaiden takana, ja etäisyys kasvaa.
Huoli taiteen saattamisesta kaikkien kansalaisten ulottuville ei ole taidepoliittinen huoli. Taidetta on runsaasti saatavilla kohtuullisella rahalla ja täysin ilmaiseksi. Kirjoja saa maksutta kirjastoista, gallerioihin pääsee ilmaiseksi, museoihin pienellä pääsymaksulla (toivottavasti kohta ilmaiseksi), kaiken maailman musiikkia lähettää Yle, teattereilla on tarjontaa jokaisen makuun. Miksi tarjonta ei kohtaa kaikkia kuluttajia? Miksi koululaisia ei viedä konsertteihin ja teattereihin, miksi kirjastot eivät järjestä enemmän matineoita ja kirjailijatapaamisia, miksi vanhusten hoitolaitokset eivät palkkaa taiteilijoita esiintymään, miksi taiteen tekemisen harrastajista huolehtivat lähinnä rutiköyhät yhdistykset?
Siksi, ettei kulttuuripalvelujen ostamiseen satsata rahaa siellä, missä näitä palveluja tarvitaan. Taiteilijat tekevät aivan siivottoman paljon ilmaista työtä, siitä on olemassa eri taidejärjestöjen tutkimuksia, mutta leipää taiteilijakin syö ja tarvitsee palkan työstään. Miksi tätä on niin vaikea käsittää?
Kulttuurin hyvinvointiprojektit ovat tämän hetken mantra. Se vilahteli monien puheissa Kultakuumeen haastattelusarjassa. Kulttuurihan on hyvinvointiprojekti jo itsessään: se on hengen viljelyä, hengen ravintoa, yhtä tärkeää kuin ruumiin ravinto. Taiteilija on alkutuottaja siinä missä maanviljelijäkin, vaikka onkin ammatillisesti jätetty paljon huonompaan asemaan.
Mitä poliitikot tarkoittavat taiteen hyvinvointiprojekteilla, joihin nyt pitäisi ohjata merkittävästi tukea? Puheista päätellen sitä, että kulttuurin määrärahoista ohjattaisiin entistä suurempi osa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ”kuluttajien” elämän kohentamiseen taiteen hyvinvointivaikutusten kautta. Tavoite on hyvä, mutta näköala pelottava: napataanko lähinnä sosiaalipolitiikan alueelle kuuluviin projekteihin rahat kulttuurin muutenkin surkean niukoista määrärahoista, viime kädessä taiteen tekijöiltä?
Pyritäänkö näin säätelemään taiteen sisältöjä? Pahalta näyttää.
Miten käy perustuslaissa säädetylle taiteen vapaudelle ja autonomialle, jos taiteilijatukea ohjataan ennen kaikkea tietynlaisten, tietyille kohderyhmille tarkoitettujen projektien toteuttamiseen? Rahanjakopolitiikallaan poliittinen johto alkaa määritellä, minkälaista taidetta ja mihin tarkoitukseen on sopivaa ja suotavaa tehdä, jos aikoo taiteilijana elää ja apurahoja saada. Lemahtaa tosi ikävästi vanhan Neukkulan taidepolitiikalta.
Vapaassa, sivistysvaltiona itseään pitävässä maassa työnjaon pitäisi olla selvä: taiteen sisältö on sen asia, joka taidetta tekee. Valtion taidehallinnon tehtävänä on huolehtia siitä, että taiteilija pystyy taidettaan tekemään, ja julkisen hallinnon muiden sektorien tehtävä on pitää huolta, että kaikki kansalaiset saavat sen hengenravinnon, minkä tarvitsevat.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
