Kaivan rinkassa olevasta kahdesta paidasta sen toisen. Kaikki mitä tarvitsen, on koko ajan mukanani. Minulla ei ole kotia. Majailen tuttavieni sohvalla, väliaikaisesti. Jonottaessani aamusuihkuun heidän kotonaan muistelen edellistä vuosien takaista asunnottomuusjaksoani. Oli itsenäisyyspäivä ja Suomen liput liehuivat. Minä vietin päivää silloisessa majapaikassani – puolituttuni ikivanhassa ja metelintäyteisessä asuntovaunussa, valtatien varressa.
Olen helsinkiläinen vuokra-asuja, 47-vuotias perheetön pätkätyöläinen. Vuokralla asuminen ei ole Suomessa järkevää, mutta ASP-tili ei minua aikoinaan kiinnostanut vaan käytin rahani matkusteluun.
”Kun vuokra-rästit alkoivatkasvaa korkoa, oli minun viimein irtisanottava kotini.”
Nykyinen tilanteeni alkoi kehkeytyä muutama vuosi sitten, kun työni vähenivät. Kohtuuttomien vuokrien vuoksi muutimme ystäväni kanssa 60 neliön kaksioon, jonka kulut puolitimme. Ratkaisu oli tarkoitettu väliaikaiseksi. Ystäväni muutettua pois jäin yksin maksamaan liian isoa asuntoa. Laitoin pienemmän kodin toivossa hakemukset sisään kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja tarjoaville tahoille kuten Stadin asuntoihin, VVO:lle ja Setlementtiliittoon. Kaupungin asuntojonossa olen ollut kutakuinkin 90-luvun lopulta lähtien, mutta sieltä asunnon saaminen tuntuu olevan melkoista arpapeliä. Aivan ongelmaton ei ollut sekään vaihtoehto, että viittäkymppiä lähestyvä neiti-ihminen hakisi ”kämppistä soluasuntoon”.
Liiton päivärahoista ja pätkätöistä koostuneet kuukausituloni olivat tuolloin verojen jälkeen noin 1 100 euroa kuukaudessa, josta maksoin 824 euron vuokran aina silloin kun pystyin. Olisin voinut mennä sosiaalitoimistoon, mutta muistijäljet vuosien takaisesta vierailustani olivat traumaattiset. Apua en saanut. Kaikilla sinne viemilläni tositteilla olisin yhtä hyvin voinut pyyhkiä säästökuurin solakoittamaa takalistoani. Vähemmän nöyryyttävää oli pyytää ystäviltäni ja sukulaisiltani lainaa. Pohjimmiltani kuitenkin luotin ja toivoin, että saisin pian töitä ja tilanteeni ratkeaisi.
Kelalta sain pientä asumistukea, kunnes satuin tekemään pari lyhyttä työkeikkaa. Seurasi uuvuttava byrokratiavyyhti: useita tukipäätöksiä ääripäistä toiseen, takaisinperintää, valitusten rustaamista ja taas uusia päätöksiä. Jatkuvaa hakemista, tositteiden toimittamista ja soittelua – kokopäivähommaa!
Tilanteen jatkuessa alkoi uskoni omaan olemisen oikeuteen kyseenalaistua. Eteen tuli ongelmia, sosiaalisia ja terveydellisiä. Reikäisten lenkkikenkieni välipohjat olivat täynnä kiviä, ja kuulostin joka askeleella siltä kuin jalkaani olisivat teipattuina marakassit. Olin tilanteessa, jossa 600 euroa maksava tietokoneen korjaus pystyi kaatamaan koko huteran korttitalon. Päädyin taas lainaamaan rahaa, koska ilman tietokonetta olisi vieläkin hankalampaa etsiä työtä tai asuntoa.
Kun vuokrarästit alkoivat kasvaa korkoa, oli minun viimein irtisanottava kotini. Onneksi olin huolehtinut luottotiedoistani, sillä asuntohaku oli pakko laajentaa nyt vapaille markkinoille. Tavarat siis tuttavan ullakolle ja asunnonhakuun. Viidakkorumpu kumisemaan, ilmoitukset someen, itsensä esittelyvideot verkkoon ja kaikki vaihtoehtoiset asumismallit etsintään: työhuoneet, kellarit, ja kimppakämpät.
Kilpajuoksu alkoi vuokra-asuntojen mielipuolisilla markkinoilla. Erästä pikkuyksiötä kiiruhdin katsomaan, mutta se oli mennyt jo ennen näytön alkua. Joku oli tarjonnut pyyntöä isompaa vuokraa. Tuttavaltani kuulin myös vapautuvasta 15 neliön yksiöstä, johon kuvittelin rahani riittävän. Näytössä mittasin asuntoon mahtuvan juuri ja juuri sohvan, mutta sen jälkeen vessan ovi ei enää oli avautunutkaan. Yhtään kaappia sinne ei olisi mahtunut eikä asuntoon kuulunut varastotilaa. Ja vuokra oli 620 euroa kuukaudessa, yli 40 euroa neliöltä.
Tässä vaiheessa näköalattomuus ja oman asunnon puuttuminen alkoivat vaikuttaa jo muuhun elämänhallintaan. Työpaikkahaastatteluun ei löytynyt vakuuttavaa asua, kun tavarat oli pitkin turuja ja toreja. Pyykinpesut, ruuan laitto, harrastukset tai oma paikka alkoivat tuntua jo täysin vierailta. Elämä oli yhtä usvaa, jossa haparoidessa toivoi vain jonkun ihmeen tapahtuvan.
En joutunut taivasalle, koska ystäväni pelastivat minut ennen sitä, joksikin aikaa. Vuokra-asuminen kasvukeskuksissa tuntuukin työelämän näivetyttyä lähes utopialta. Kaupungin asuntojonossa en ole edennyt, mutta siitä haaveilen yhä.