Saksalainen diplomaatti ja suomalainen sisäministeriön virkamies ammutaan Helsingin Kaivopuistossa heinäkuussa 1939. Tekeillä oli vaihtokauppa, jossa sisäministeriön Teodor Siro saisi listan saksalaisista vakoojista ja varttijuutalainen diplomaatti Volker Bonhof Suomen kansalaisuuden. Sillä hän välttäisi paluun Saksaan, jos sota syttyy.
Helsingin paikallis- ja rikoshistoriaan erikoistunut Pauli Jokinen aloittaa vakoiludekkarinsa Punainen leski sähäkästi. Pian nimilista on murhaajalla, joka löytää siitä viisi näkymättömällä musteella kirjoitettua koodinimeä. Kaikki ovat peräisin Charles Dickensin romaaneista.
Teoksen alku ja sen esittelytekstit lupaavat vaikuttavaa lähihistoriallista vakoojajännäriä, jossa totta on sen verran, että Helsinki kuhisi vakoilijoita 1930-luvulla maailman kulkiessa kohti sotaa. Jokinen keskittää katseensa Britannian tiedustelupalveluun MI6:een, jonka toimeksiannosta salamurhaaja alkaa listiä viittä saksalaisten vakoojiksi paljastunutta kulttuurialalla vaikuttavaa brittiä lokakuussa 1939.
Erityisen paljon tapahtuu brittitaustaisen ohjaaja-tuottaja Ron Fallonin elokuvan kuvauksissa. Elokuvan tähtiä ovat Shane McLean, Liza Darling sekä Felix Kontio.
Ampumisia selvittävät Helsingin rikospoliisin konstaapeli Jenny Kattelus sekä yleisesikunnasta toimeksiannon saanut etsivätoimisto Harha. Sen muodostavat pervitiinin voimalla käyvä entinen murharyhmän etsivä Arpia Haahti ja Raita Harmonen, Jenny Katteluksen rakastajatar.
Lokakuusta 1939 hypätään aina välillä vuosia taaksepäin. Selviää, miksi epäonnistuneesta pankkiryöstöstä tuomittu kommunisti Peter Prescott on vapautettu ja värvätty MI6:n salamurhaajaksi.
Punaisen lesken juonikuvio on juuri niin kimurantti ja monihaarainen kuin kunnon vakoojajännärissä pitääkin. Lisäksi taustalla on suurempia kuvioita, suorastaan suurvaltapoliittisia, joista vakoilun kenttäpelinappuloilla ei ole aavistustakaan.
Vahinko vain, että teos ei ole oikeastaan lainkaan jännittävä. Eivätkä ajankohdan uhkaava tilanne ja vakoilun vaarat välity sen sivuilta. Jokinen on kirjoittanut toiselle kustantajalle tätä ennen kolme dekkaria, joten aloittelija hän ei ole. Silti Punaisen lesken ote on jotenkin harrastelijamainen. Sivuja on liikaa, mutta silti tapahtumien etenemisessä on hätäisen tuntua. Tunnelman luominen puuttuu eikä kiehtovasta vakoilun ja filmimaailman yhdistelmästä saada oikein mitään irti.
Pauli Jokinen: Punainen leski. 384 sivua, Gummerus 2025.
uutiskirje 