Pakinoitsija Ollin mielifilosofi Thrasykrate ajettiin maanpakoon, kun hän selitti ihmisten arvostavan tavallisimmin sitä, mitä heillä ei ole. Samantapainen ilmapiiri vallitsee kotoisessa kulttuuri- ja taidepolitiikassamme. Kaikki, mitä on taiteen ja kulttuurin kentillä saatu työllä ja vaivalla rakennettua, pitää oikeiston mielestä purkaa tai myydä, jonka jälkeen arpa ja markkinat ratkaiskoot.
Uunituoreen Suomen taidepoliittisen käsikirjan toimittaja Jussi Koitela etsii taidemaailman sisäisiä ja ulkoisia kipupisteitä erilaisista esteellisyyden, talousmekanismien ja jääviyden aiheuttamista ongelmista. Koitelan mukaan käsikirja pyrkii aktivoimaan taide- ja kulttuuripolitiikkaa tuomalla samalle foorumille erilaisia puhetapoja ja argumentaatioita. Tämän kautta voitaisiin lisätä myös päättäjien ja taiteen tekijöiden välistä ymmärrystä.
Käsikirja on osa marraskuussa 2014 Baltic Circle -festivaalin, Public Movementin ja Checkpoint Helsingin järjestämää Suomen taidepoliittista tapahtumaa. Tapahtuman yhteydessä järjestetyssä taidepoliittisessa huippukokouksessa oli edustajat kymmenestä puolueesta. He esittelivät yleisölle oman puolueensa taide- ja kulttuuripoliittisia näkemyksiä.
Vasemmistoliittoa edusti kansanedustaja Silvia Modig. Hänen mukaansa julkinen rahoitus on taiteen autonomian tae, koska siten taataan, että jokaisella on mahdollisuus taiteeseen ja kulttuuriin riippumatta tuloista ja asuinpaikasta:
– Vasemmiston mukaan se lähtee laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, toimivasta koko maan kattavasta koulujärjestelmästä. Tämä on ensimmäinen yhteiskunnan rakenne, jonka kautta voimme turvata taiteen kokemus jokaiselle.
Määrittelevätkö taiteilijat taiteen?
Taidepoliittinen käsikirja availee ikkunoita joka ilmansuuntaan niin, että ajatuksellista ristivetoa syntyy. Missä menee taiteen ja manipuloinnin raja? Voivatko taiteilijat määrittää, mitä on taide, kuten kirkolliskokous määrittelee, mihin on lupa uskoa ja miten? Miten taidepolitiikka kytkeytyy muuhun politiikkaan?
Useaan otteeseen käsikirjassa korostetaan, että taiteen määritteleminen syntyy dialogissa, vuoropuhelussa, koska jokainen meistä katsoo taidetta ja maailmaa omasta näkövinkkelistään, niiden tietojen ja taitojen valossa, jotka kukin sattuu omaamaan.
Tätä taustaa vasten taidepolitiikan pitäisi muotoutua polyfonisesti, ei yhden tahon saarnojen perusteella. Vasta erilaisten näkemysten kautta taidepoliittinen ymmärrys laajenee ja näkymät avartuvat. Ihminen enempää kuin taide kun eivät ole koskaan lopullisesti määriteltyjä suureita, joista voisi tehdä varmoja etukäteislaskelmia.
Jos taidepolitiikka lähtee muodissa olevan relativismin lähtökohdista, että erilaiset tulkinnat ovat samanarvoisia, koska ”totuus” vaihtelee ihmisten mieltymysten ja käsitysten mukaan, ei synny todellista keskustelua, joka veisi asioita eteenpäin. Kritiikki, palaute ja pohdinnat ovat välttämättömiä todellisen edistyksen toteutumiselle.
Nokia-Suomen kulttuurihaluttomuus
Suomen työllisestä työvoimasta yli viisi prosenttia työskenteli vuonna 2012 tekijänoikeusaloilla. Bruttokansantuotteesta tekijänoikeusaloilta tuli lähes viisi prosenttia, maataloudesta kolme kertaa vähemmän. Kimmo Jylhämö huomauttaakin kirjan kommentissaan puolueiden edustajien käyttämiin puheenvuoroihin, että luovuus ja luova talous eivät ole kulttuuripolitiikan ainoa tehtävä. Kulttuuripolitiikan on tarkoitus myös edistää taidetta ja kulttuuria, joilla on itsessään oma arvonsa.
Jos taide pyrkii pelkästään shokeeraamaan, se ei välttämättä tarkoita, että taide uudistuisi. Se saattaa vain peittää alleen taiteen peruskysymyksen taide- ja kulttuuriperinteen säilyttämisen ja siirtämisen välttämättömyydestä, jotta taide todella edistyisi. Jos emme itse halua oppia menneestä, miten kuvittelemme vievämme oman viestimme tuleville sukupolville taiteen kautta? Välinpitämättömyys menneisyyttä ja perinteitä kohtaan tarkoittaa, että rakennamme pelkkiä käsittämättömiä raunioita tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Myöskään menneisyyteen jämähtäminen ei edistä taidetta.
Jylhämö epäilee, haluavatko puolueiden edustajat kuulla taiteilijoilta poliittisia näkemyksiä, joita politiikassa puolueilla itsellään ei enää ole. Onko 1960-70 -luvuilla rakennetun taide- ja kulttuuripolitiikan tilalle tullut pelkkä taiteen ja kulttuurin lopetuspolitiikka? Köyhällä 1960-70-lukujen ”suomettuneella” Suomella oli varaa kehittyä kulttuuri- ja taidepolitiikassa, äveriäällä Nokia-Suomella ei näytä olevan siihen ainakaan haluja. Rikkaus taisi tehdäkin henkisesti köyhäksi.
Pauli Rautiainen korostaa, että nykyaikaisessa taidemaailmassa taiteen autonomia ei ole taiteen ja taiteilijoiden riippumattomuutta markkinoista tai julkisesta vallasta. Se on pikemminkin taiteilijoiden valmiutta toimia monimuotoisesti niin suhteessa markkinoihin kuin julkiseen valtaankin. Siksi taidepolitiikassa olisi aktiivisesti etsittävä keinoja, joilla taiteilijat voisivat uransa aikana liikkua nykyistä joustavammin erilaisten taiteilijaroolien välillä. Tällä hetkellä markkinataiteilijan roolista on vaikea siirtyä apurahataiteilijan rooliin ja päinvastoin.
Jussi Koitela (toim.): Suomen taidepoliittinen käsikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki 2015.
uutiskirje 