Ilahduin tavattomasti, kun Ylen Teemalla oli luvassa pitkä vaalikeskustelu nimellä Kulttuurin välikysymys. Odotin nimenomaan kunnon kulttuuripoliittista keskustelua, sillä vaikka taide on merkittävä osa elinkeinoelämää ja taiteen ammattilaisten määrä kasvaa koko ajan, tietämys sen todellisuudesta on edelleen hataralla pohjalla sekä kansan että poliitikkojen keskuudessa.
Petyin pahasti. Ohjelmaan oli tungettu kummallisia viihteellisiä elementtejä ikään kuin olisi haluttu taas kerran osoittaa, että nyt liikutaan alueella, jota ei tarvitse kovin vakavasti ottaa. Eihän se mitään tärkeää ole, nätti ja kiva persiljatupsu voileivän päällä, sen verran terveellinenkin, että se kannattaa syödä.
Entinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki oli asiantunteva mies paikallaan, kuten myös Outi Alanko-Kahiluoto, joka tiedetään aidoksi kulttuurin puolustajaksi. Taiteilijat tunsivat tietysti oman sektorinsa. Silti keskustelusta tuli mihinkään johtamatonta suunpieksäntää. Yksi lässytti taiteesta tunteittemme hoitajana ja käyttökelpoisena hyvinvointipalveluna, yksi länkytti siitä, mitä taide ei saa olla, siis ei ainakaan Mannerheimia pilkkaavaa. Yksi haukkui läjään poliitikot, jotka eivät taiteesta mitään ymmärrä. Sävy oli ikävä, mutta keskustelua se raikasti. Sillä tottahan Jari Halonen puhui, ikävä kyllä. Sitten vaihdettiin pöydästä toiseen, jaettiin pisteitä ja esitettiin taidetta. Kulttuuriohjelmassa on oltava meininkiä estämässä katsojaa nukahtamasta telkkarin ääreen.
Miksi kulttuuripolitiikkaa käsittelevän tv-ohjelman aina pitää olla viihdettä?
Miksi kulttuuripolitiikkaa käsittelevän tv-ohjelman aina pitää olla viihdettä? Miksi kulttuuripolitiikasta puhuttaessa aina päädytään taiteen sisältöihin ja politiikka unohdetaan? Vähän niin kuin maatalouspolitiikasta puhuttaessa alettaisiin vaihtaa mielipiteitä siitä, onko ruisleipä parempaa kuin sekaleipä tai onko löysä muna ruoansulatuksen kannalta parempi kuin kovaksi keitetty.
Miksi ohjelman paneeleissa ei ollut yhtään kirjailijaa, vaikka kirjallisuus tiedetään kansan rakkaimmaksi taiteenalaksi ja kirjastot tärkeimmiksi taidelaitoksiksi?
Miksi taiteen ammattijärjestöjen edustajat loistivat poissaolollaan, vaikka he ovat sekä oman taiteenalansa että valtakunnan kulttuuripolitiikan tärkeimpiä asiantuntijoita? Taiteen ammattiliittojen puheenjohtajat, toiminnanjohtajat ja järjestöaktivistit todella tietävät, millaisin edellytyksin taidetta Suomessa tehdään ja mitä sen hyväksi pitäisi kiireimmän kaupalla tehdä.
Keskusteluissa otettiin kyllä esiin taiteen järjestökentän keskeisen roolin kasvattaminen, mutta mitä sillä tarkoitettiin? Uuden taiteenedistämislain laadinnassa noudatettiin tasan päinvastaista linjaa: järjestökentän vaikutusmahdollisuuksia heikennettiin. Toimikunnille, joihin taiteilijoita toki valitaan, ei ole jätetty juuri muuta tehtävää kuin apurahojen jako. Kun ensimmäistä taiteen edistämislakia tehtiin, toimikuntien tärkeänä tehtävänä oli linjata kulttuuripolitiikkaa ja tehdä aloitteita. Taiteilijajärjestöt saavat lukemattomien muiden organisaatioiden tavoin ehdottaa jäseniä toimikuntiin, mutta niiden ehdotuksia ei enää tarvitse noudattaa. Miten voisi toteutua taidejärjestöjen suurempi rooli kulttuuripolitiikassa, kun sitä poliitikkojen toimesta järjestelmällisesti kavennetaan?
Miksi ohjelman juontajat olivat varustautuneet niin heppoisin eväin kulttuuripoliittiseen keskusteluun, kun pätevää tutkimustietoa on runsain määrin saatavissa esim. entisen Taiteen keskustoimikunnan tutkimusosaston tekemänä? Ohjelmassakin vilahdellut Pasi Rautiainen on tehnyt useita tutkimuksia taidealan todellisuudesta, samoin Kaija Rensujeff, joka on tehnyt useita raportteja taiteilijan asemasta ja tulonmuodostuksesta. Suomen Kirjailijaliitto on teettänyt ja julkistanut viiden vuoden välein kaunokirjailijoiden tulotutkimuksen, ja varmaan muillakin taidejärjestöillä on vastaavanlaisia tietoja jäsenkunnastaan. Kuntien ja yksityissektorin tukea kulttuurin tukijana on tutkittu. Raportit ovat kyllä karmeaa luettavaa, mutta faktaa keskustelun pohjaksi niistä saa runsaasti. Ja juuri faktoista kulttuuripoliittisessa vaalikeskustelussa olisi puhuttava eikä vaihdettava mielipiteitä siitä, minkälaisesta taiteesta kukin tykkää ja mitä sillä valmiilla taiteella kenenkin mielestä olisi mukava tehdä ja kenen hyödyksi.
Taiteilijat muodostavat merkittävän osan nopeasti kasvavaa itsensä työllistäjien joukkoa, joka muuten taitaa nykyisin olla ainoa kasvava työelämän sektori. Yhteen tätä kirjavaa joukkoa ei voi niputtaa, taiteilijat muodostavat siinä erityislaatuista osaamista edellyttävän erityislaatuisen työn tekijäjoukon, jonka asiat olisi hoidettava sen erityislaatuisten tarpeiden mukaisesti.
Parhaiten taide, hengenravinto, rinnastuu maatalouteen, ruumiinravintoon. Maataloudessa on oma tukijärjestelmänsä ja sen harjoittajilla peruskansalaisoikeuksiin kuuluva sosiaaliturva. Taiteilijoilla ei kaikkia kansalaisoikeuksia ole, vaikka vuosien taistelun jälkeen apurahat onnistuttiinkin saamaan maatalouden myel-järjestelmän piiriin. Nyt taiteilijat haluaisivat sinne vähäiset tulonsakin, sillä yel-vakuutusta heidän on mahdoton maksaa. Monilla on niin pienet tulot, että heillä ei edes ole oikeutta yel-vakuutukseen, toiset huomaavat joutuvansa maksamaan eläkevakuutusta ja veroja yli puolet tuloistaan. Mutta vaikka tilanne on näin järjetön ja työryhmissä on istuttu takalistot ruvelle, korjausta ei ole näköpiirissä. Ja tämä johtuu juuri siitä, että vaikka taiteesta tykättäisiin, sen tekemisen todellisuudesta ei ymmärretä hölkäsen pöläystä.
Kivahan se on katsoa, kun taiteilija kulttuuripoliittisessa vaaliohjelmassa työntää päänsä vesitiinuun, kastelee itsensä ja vielä yhden kansanedustajankin, mutta katsojan tieto ja ymmärrys eivät siitä kartu.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
