Lähes 3 400 ihmistä kokoontui vuonna 1990 Kulttuuritalolle vasemmistoliiton perustavaan kokoukseen juuri ennen vappua. Uutta punavihreää puoluetta alettiin rakentaa suurien tunteiden ja odotusten saattelemana. Juhlahumussa vanhat SKP:n riidat lakaistiin maton alle.
Vasemmistoliitto ehdittiin perustaa hyvissä ajoin ennen reaalisosialismin lopullista vararikkoa, joksi Suomen näkökulmasta voi mieltää Neuvostoliiton romahduksen 1991 lopussa. Uuden puolueen perustajat hakivat täydellistä irtiottoa reaalisosialismista. Siitä oli tullut rasite sekä SKDL:lle että SKP:lle.
Vasemmistoliitto sanoutui irti kaikista ideologioista ja ismeistä, myös sosialismista. Sosialismi oli vain yksi aateperintö muiden joukossa. Työväenliikkeen juuret tunnustettiin todeten liikkeen olleen vuosisadan muutosvoiman. Vasemmistoliiton aatteellisiksi juuriksi mainittiin Huhtikuun julkistuksessa sosialistiset aatteet ja marxilainen perinne. Nämä saivat rinnalleen ekologisen ajattelun ja kasvavan naistietoisuuden.
Vasemmistoliiton kannattajakunta on vaihtunut pikkuhiljaa, nuorentunut ja naisistunut.
Pitkäaikaisen kansanedustajan ja vasemmistoliiton perustamisen aikaan SNDL:n puheenjohtajana toimineen Outi Ojalan mukaan vaatimukset sosialismista ja marxilaisuudesta ”ratkaistiin nerokkaalla tavalla”. Vasemmistoliittoon saattoi kuulua erilaisista lähtökohdista, jopa feministisistä. Hänestä sitoutuminen johonkin tiettyyn lähtökohtaan olisi tuonut puolueeseen ”ikuisen riidan aiheen” ja ”johtanut suohon”.
Vasemmistoliiton perustajilla ja etenkin Reijo Käkelällä oli kunnianhimoinen visio vasemmiston käsitteen valtaamisesta ja poliittisen hegemonian saavuttamisesta uuden vasemmistopuolueen kautta. 1980-luvun loppupuolella SKDL:ssä arvioitiin oikeistohegemonian syöneen elintilaa vasemmistolta.
Käkelällä oli perustamisvaiheessa visio vasemmistopuolueiden yhdistämisestä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Hänelle vasemmistoliiton perustaminen oli ”unelma jostain suuresta vasemmistosta”. Tämä visio ei ole puolueen historian aikana koskaan edennyt. Sille ei ole ollut tilausta vasemmistoliitossa eikä SDP:ssä, vaikka yksittäiset ihmiset ovat tätä vuosien mittaan nostaneet esiin.
Kansandemokratiasta
punavihreäksi liikkeeksi
Vasemmistoliitto hahmoteltiin punavihreäksi liikkeeksi, vaikka puolue ei julistautunut ohjelmallisesti punavihreäksi. Muutoksen punavihreyteen tuli tapahtua poliittisella toiminnalla. Tavoiteltiin uudenlaisen, perinteisistä puolueista erottuvan poliittisen yhteisön luomista.
Uusi vasemmistoliitto pyrki eroon myös kansandemokraattisen liikkeen jähmeästä toimintakulttuurista. Osalle vanhoista jäsenistä punavihreä uudistuminen oli liikaa ja uudenlainen, liikkeen toimintaa lähestyvä toimintakulttuuri oli ”liian hippi” ja ”liian vihreä”. Perustavassa kokouksessa luovuttiin puoluekokouksesta. Puoluekokoukset palautettiin kuitenkin 90-luvun puolivälissä.
Vielä neljännesvuosisata myöhemmin puolueen perustamispohjasta on erilaisia näkemyksiä. Edelleenkin jotkut aikalaiset ovat sitä mieltä, että vasemmistoliitto olisi pitänyt perustaa SKDL:n pohjalta. Puolueen aktiivit kävivät tästä pitkän keskustelun. Monien vaiheiden jälkeen päädyttiin uuden puolueen perustamiseen puhtaalta pöydältä lopettamalla SKDL:n ja SKP:n puoluetoiminta ja yhdistämällä poliittinen toiminta uuteen puolueeseen.
Punavihreys on etsinyt paikkaansa vasemmistoliitossa perustamisesta lähtien. Ekologisten ja globaalien teemojen nostaminen punaisten teemojen rinnalle tuotti tuskaa. Osa kannattajista vierasti ekologisia asioita. Osalle tämä antoi jopa syyn jättäytyä puolueesta.
Punaisuus saatiin perinnöksi kansandemokraattiselta liikkeeltä. Vihreät arvot eivät samalla tavalla olleet pitkän historian jatketta. Osittain nämä nähtiin erillisinä lähestymistapoina, ja osa jäsenistä jopa vastakkaisina poliittisina tavoitteina. Punavihreää visiota kehittelivät etenkin tutkijat Jan Otto Andersson ja Sakari Hänninen.
Punavihreydellä tehtiin pesäeroa työväenliikkeeseen ja perinteiseen kansandemokraattiseen liikkeeseen. Vihreää edustivat puolueohjelmassa yleisinhimilliset arvot ja luonnon yhteiskunnalliselle kehitykselle asettamien ehtojen ymmärtäminen. Vihreydellä vastattiin myös ekologiseen keskusteluun.
Nuoret ajoivat
liikettä
Punavihreyteen liittyi myös puolueen toimintatapojen muutos. Perinteiset järjestölliset toimintatavat eivät enää vedonneet jäseniin eivätkä etenkään kannattajiin. Myös poliittinen retoriikka oli vanhentunutta. Punavihreät teemat nivoutuivatkin keskusteluun ollako puolue vai liike. Tämä kysymys puhutti osaa uuden puolueen perustajista, ja etenkin nuoria.
– Mehän oltiin liikkeen kannalla ihan ehdottomasti. Kannatettiin, että kaikki olisivat kuuluneet vasemmistoliittoon ja se olisi ollut kansanliikkeen omainen, tehtäisiin enemmän kaduilla ja missä ihmiset sitten olivatkaan. Ajattelimme, että politiikkaa on kaikkialla, vasemmistoliiton perustamisaikaan SDNL:n puheenjohtajana toiminut Leena Ruotsalainen kertoo.
Nuorisoliitossa tiedettiin, että ”paska ei tunne rajoja”. Vaikka ilmastonmuutoksesta ei tuolloin puhuttu samalla tavalla kuin nykypäivänä, ympäristöasiat olivat vahvasti nuorten asialistalla. Hän painottaa, ettei halua moittia jatkuvan kasvun sukupolvea. He olivat tottuneet siihen, ja edustuksellinen demokratia tarjosi heille mahdollisuuden vaikuttaa.
– Eihän me edustuksellista demokratiaa haluttu romuttaa, mutta sen rinnalle haluttiin rakentaa uudenlaisia toimintatapoja, jotta ihmiset kiinnostuisivat oikeasti politiikan sisällöistä, Ruotsalainen toteaa.
Moni aktiivi arvioi, että vasta puheenjohtaja Paavo Arhinmäen aikaan se on ikään kuin sisäistetty puolueessa. Puolue hyväksyi vuoden 2013 puoluekokouksessa punavihreän asiakirjan Punavihreä tulevaisuus sekä puolueen toimintatapojen uudistamista linjaavan asiakirjan Vasemmiston toiminta kohti 2020-lukua.
Vasemmistoliiton kannattajakunta on vaihtunut pikkuhiljaa, nuorentunut ja naisistunut. Etenkin Arhinmäen puheenjohtajakaudella nuori, punavihreä sukupolvi on vahvistunut puolueessa. Tämä on näkynyt vaaleissa, mutta vahvasti myös puolueen toiminnassa.
Tavoite perustulosta jo
ennen vasemmistoliittoa
Vasemmistoliitto otti vahvasti kantaa jokaiselle kansalaiselle taattavan perustulon puolesta jo perustamisvaiheessa. Vaatimus kansalaistulosta – kuten perustuloa tuolloin nimitettiin – oli SKDL:n ja SKP:n perintöä. Vuonna 1988 SKDL linjasi kansalaistulon tärkeimmäksi poliittiseksi tavoitteeksi. Samassa liittokokouksessa linjattiin puolueen uudistamisesta, minkä seurauksena vasemmistoliitto perustettiin huhtikuussa 1990.
Jan Otto Andersson kehitteli kansalaistulomallia hyvissä ajoin ennen vasemmistoliiton perustamista. Hän innostui asiasta tanskalaisten kirjoittajien innoittamana jo 1980-luvun alussa, jolloin asiasta keskusteltiin etenkin Tanskassa ja Hollannissa.
Tie kansalaistuloon piti raivata perusturvan tasoa ja kattavuutta parantamalla. Tämä idea oli keskeinen myös puolueen 2000-luvun perustulokehittelyissä. Perustulon hankaluutta – niin vasemmistoliitossa kuin koko yhteiskunnassa – kuvaa hyvin se, ettei perustulosta ole saatu poliittisia päätöksiä vieläkään. Tästä on käyty keskustelua näidenkin eduskuntavaalien alla, ja jopa keskusta on ehdottanut perustulosta kokeilua.
Suhde kansalaistuloon jakoi vasemmistoliiton jäseniä perustamisvaiheessa. Etenkin ay-liikkeessä vierastettiin kansalaistuloa, ja se nähtiin uhkana palkkatyölle. Osa ammattiyhdistysaktiiveista näki punavihreyden myös voimavarana. Toimivan punavihreyden edellytyksenä pidettiin vihreyden ja työelämän tuntemuksen uskottavaa yhdistämistä.
Punavihreys hautautui 90-luvun alun laman jalkoihin, kuten monet muutkin perustamiskokouksen uudistamisideat. Perustulosta linjattiin uudelleen vasta keskusteluasiakirjassa vuonna 2011. Keskeinen idea perustulon toteuttamisesta on edelleen samansuuntainen kuin perustamisvaiheessa: perustuloon on edettävä perusturvan tason nostamisen kautta.
Myös uuden puolueen kielteinen ydinvoimakanta herätti vastustusta etenkin ay-liikkeessä. Ydinvoimakanta on puhuttanut puolueessa koko sen olemassaolon ajan. Vuoden 2013 puoluekokoukselle ei enää kukaan esittänyt ydinvoimaa kannattavaa aloitetta. Asia hiersi lähes neljännesvuosisadan.
Vasemmistoliitto ei tehnyt irtiottoa ay-liikkeestä, vaikka näinkin tulkittiin. Vasemmistoliitto linjasi ohjelmassaan ay-liikkeen läheiseksi yhteistyökumppaniksi. Sekä uudessa puolueessa että ay-liikkeessä korostettiin tuolloin itsenäistä päätöksentekoa, mikä oli perintöä jo SKDL:n ja SKP:n ajoilta.
Puolueen ohjelmassa tarkasteltiin ay-liikettä varsin kriittisesti, mutta yhteistyötä painottaen. Kovasanaista keskustelua käytiin, puolin ja toisin, uuden puolueen perustamisesta. Myös henkilökemiat kahauttivat yhteen. Puolueen näkyvin perustajahahmo – Reijo Käkelä – oli punainen vaate ay-liikkeessä.
Osallistuminen Lipposen sateenkaarihallitukseen jakoi
Hallitukseen osallistuminen on ollut vasemmistoliitossa vaikea pala. Vasemmistoliiton perustamisvaiheessa hallitukseen osallistumisesta ei juuri puhuttu lukuun ottamatta joitakin yksittäisiä puheenvuoroja. SKP:n puheenjohtajan Jarmo Wahlströmin mielestä hallitukseen tuli pyrkiä vaikuttamaan.
Anderssonin mukaan asia ei ollut ajankohtainen vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen. Puolue haki tuolloin vielä toimintatapojaan. Vasemmistoliiton osallistuminen Lipposen sateenkaarihallitukseen vuonna 1995 oli poliittisen uskottavuuden kannalta merkittävä ratkaisu.
Viisi vuotta aikaisemmin perustettu puolue osoitti kykynsä yhteistyöhön, vaikka se tekikin kipeää kaikkine leikkauksineen 90-luvun lamavuosina. Monille jäsenille Lipposen kahteen sateenkaarihallitukseen osallistuminen oli traumaattinen kokemus.
– Muistan, olikohan se -96, miten epäsuosittua oli meidän politiikkamme. Tampereen torilla huudettiin, että ”Andersson hirteen” ja kananmunia satoi. Eihän se hirveen hyvältä tuntunut, puolueen ex-kulttuuriministeri ja perustavassa kokouksessa puheenjohtajaksi noussut Claes Andersson muistelee.
Hänelle jäi kuitenkin tuntuma, että vaikka vastustus hallitukseen osallistumista kohtaan oli rajua, aika moni muutti mielipiteensä nähtyään, että hallituksessa valtaa oli enemmän kuin oppositiossa. ”Oho, hallituksessa saadaankin vaikutettua”, kuten Andersson toteaa vuosikymmenten jälkeen.
Andersson on pragmaattisen yhteistyön kannattaja. Edelleenkin hän näkee ratkaisun oikeana: puolue sai monia torjuntavoittoja, estettiin vielä rajumpia leikkauksia ja kulttuuri- ja nuoriso- ja urheilupuolella saatiin jopa rakennettua uutta.
– Mielestäni jokaisen poliittisen puolueen pitää pyrkiä mukaan pöytiin, joissa tehdään ratkaisuja, Andersson sanoo.
uutiskirje 
