Onko Suomessa kevät? on radiossa viime aikoina kyselty moneen kertaan. Sopikin kysyä vaalien alla, sillä kuorosävellys on Aulis Sallisen oopperasta Punainen viiva, joka perustuu Ilmari Kiannon romaaniin. Teos sijoittuu eduskuntavaalien aikaan 1907, jolloin korpimökin ukko ja akka saivat ensimmäisen kerran ilmaista poliittisen tahtonsa äänestämällä. Odotukset olivat korkealla, mutta kummoista kevättä ei korpikansalle tullut. Eivätkä vaalit olleet Suomessa mikään paremman elämän lupaus tänä keväänäkään.
Mutta onhan muita kevään merkkejä. Yksi varma on maakuntalehden tekstaripalstalla käyty vilkas keskustelu siitä, miten savolainen talitintti laulaa. Laulaako se titi vainnii tyy? Titi hyvinnii tyy? Titipä hyvinnii tyy? Titi tuota tyy? Pohjoiskarjalainen talitintti ainakin laulaa: Ka, titipä hyvinnii tyy. Olen kuunnellut sitä vuosikymmenet.
Joensuulaisesta vapusta puuttuu yksi olennainen, nimittäin ravintola Jokelan ikiaikaiseen vapun päivän traditioon kuulunut työväenlaulujen yhteislaulutilaisuus, jossa ravintolantäysi yleisö raikuvasti veti tutut ja tuntemattomammatkin työväenlaulut kesälahtelaisen opettaja-trubaduuri Leila Luukkaisen johdolla. Puoluevärillä ei ollut niissä bileissä väliä. Jokelaa ei enää ole, mutta ilokseni kuulin, että mökkipaikkakunnallamme Kesälahdella työväenlaulutilaisuus järjestetään saman Leilan johdatuksella kylän ainoassa kapakassa.
Ihminen, joka ymmärtää sivistyksestä tarpeeksi ollakseen opetusministeri, ymmärtää todennäköisesti yhtä ja toista myös kulttuurista ja on ehkä aidosti kiinnostunutkin siitä.
Lapsena vappu oli tärkeä päivä. Paljon juhlan luomiseen ei tarvittu. Kunhan sai simaa, tippaleivän, vappuhuiskan ja pukea päälleen kesätakin ja polvisukat, olipa sää kuinka hyinen hyvänsä. Vappuaamuna käveltiin koko perhe yhteiskoulun mäelle kuuntelemaan mieskuoron kevätlauluja. Sieltä käveltiin kauppalan keskustaan katsomaan, kun työläiset marssivat. Pitkän pitkä kulkue muodostuikin pienen, maatalousvaltaisen kauppalan vasemmistoväestä, ohimarssi ei tuntunut loppuvan koskaan. Opiskelijavaput olivat tylsiä, aina syntyi jotain känää ja epäsopua, kun tottumattomat kittasivat viiniä, aamulla oli pää kipeä eikä ollut varaa mennä ravintoloiden silliaamiaisille sitä parantelemaan. Vapun aatot olivat pakkojuhlintaa, mukahauskaa, mutta Helsingissä hienointa olivat valtavat vappumarssit ja niiden jälkeiset Kiilan lounaat, joille eri-ikäiset vasemmistolaiset perhekunnittain kokoontuivat seurustelemaan keskenään. Niistä jäi päällimmäiseksi muistoksi unohtumaton yhteenkuuluvaisuuden tunne.
”Voima voittaa vanhat teesit, / maassa kaikuu marseljeesit”, runoili työväenrunoilija Kössi Ahmala viime vuosisadan alussa. Kuka muistaa? Kuka laulaa?
Juha Sipilä on ilmoittanut, että hänen tulevassa hallituksessaan on vähemmän ministereitä kuin edeltäneissä. Osa kulttuuriväkeä on säikähtänyt näköalaa, ettei kulttuuri saisi omaa ministeriään, vaan kulttuuri liitettäisiin opetusministerille. Suomen Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn puolestaan on ehdottanut opetus- ja kulttuuriministeriön uudeksi nimeksi sisältö- ja sivistysministeriötä, jonka hallinnonalaan kuuluisi myös Yleisradio.
En täysin jaa taideväen huolta oman ministerin menetyksestä. Kuten olemme nähneet, kulttuuriministerin pesti on se vähäpätöinen, joka annetaan jollekin pienpuolueelle, koska jokin pesti pitää antaa, olipa puolueessa kompetentti kansanedustaja siihen tai ei. Usein on käynyt hyvinkin, mutta usein myös huonosti. On nähty kulttuuriministereitä, joilta puuttuu sekä kiinnostus että asiantuntemus alaan. Joistakin on ministeriössä kuitenkin pidetty, koska he kuuntelevat auliisti virkamiehiä, ovat tunnollisia ja haluavat oppia asioita. Olipa kulttuuriministeri kuinka pätevä tahansa, hänen vaikutusvaltansa hallituksessa on pienen puolueen edustajana vähäinen. Varsinkin valtiovarainministeri kävelee hänen ylitseen mennen tullen.
Mutta opetusministeri on arvostettu, ja hänet on pantu paljon haltijaksi. Toiminta on näkyvää ja paljon keskustelua herättävää, ja tehtävään haetaan todella pätevää poliitikkoa. Ihminen, joka ymmärtää sivistyksestä tarpeeksi ollakseen opetusministeri, ymmärtää todennäköisesti yhtä ja toista myös kulttuurista ja on ehkä aidosti kiinnostunutkin siitä. Opetusministeri valitaan yleensä päähallituspuolueista, joten hänen painoarvonsa on suuri, ja kulttuurihallinto vielä lisäisi sitä. Paremmin kulttuuri sopii yhdistää opetukseen kuin esimerkiksi asuntoasioihin.
Olen Irina Krohnin kanssa samaa mieltä siitä, että Yleisradio tulisi siirtää opetus- ja kulttuuriministeriölle. Sinne se kulttuurilaitoksena ilman muuta kuuluisi. Mutta miksi tuo nimihirviö: sisältö- ja sivistysministeriö? Se tuntuu kuuluvan enemmän Orwellin tai Huxleyn dystopioihin kuin suomalaiseen demokratiaan, jossa ”sisällöille” eli taiteelle on jo perustuslaissa säädetty vapaus ja autonominen asema.
”Miksi se, joka tekee eniten, saa kaikkein vähiten?” kysyttiin maataloustuottajien järjestämässä protestitempauksessa, jossa vaadittiin alkutuottajan aseman parantamista. Tuhansia ja tuhansia 30 sentin pyttipannuaterioita myytiin eri puolella Suomea, Joensuun torillakin. Vapaaehtoisesti maksettiin tuota omakustannushintaa enemmänkin. Yleisö tuntui olevan yhtä mieltä siitä, että ruoan tuottajien on saatava enemmän kuin viidennes siitä hinnasta, jonka kuluttaja maksaa elintarvikkeesta kaupalle.
Voisiko yleisö olla yhtä suopea niille alkutuottajille, jotka tekevät hengenravintoa, taidetta? Myös kirjailijat voisivat kerääntyä turuille ja toreille, levittää tuotteensa myyntipöydille ja esittää kysymyksen: Miksi se, joka tekee eniten, saa kaikkein vähiten? Kirjailijat voisivat myydä kirjojaan sillä 3–4 euron hinnalla, minkä itse kappaletta kohti saavat. Kampanjalla voitaisiin voimakkaasti vedota paitsi yleisöön ja sen myötätuntoon, myös valtioon kirjojen arvonlisäveron laskemiseksi tai peräti poistamiseksi, kuten monessa sivistysmaassa on tehty.
Kävisikö kauppa?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
