Maailma muuttuu
Vaalit olivat ja menivät! Vai menivätkö sittenkään? Ei suinkaan! Vaaleja käydään kaiken aikaa. Äänestämättä jättänyt saattaa tähän tokaista, että kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Vaikka tämä ärtymys olisi ymmärrettävää, sille ei pidä antaa sijaa. Politiikassa sanat ovat tekoja. Meitä hallitaan myös sanoilla, jotka eivät tarkoita mitään tai jotka ovat niin monimielisiä, että kuka tahansa voi niillä koristella ajatuksensa mielensä mukaan.
Klassisessa teoksessaan Demokratia Amerikassa Alexis Tocqueville puhui tällaisista termeistä pohjaa vailla olevina laatikoina, joihin jokainen voi laittaa mieleisensä sisällön. Hyvätkin asiat voidaan kätkeä pohjattomiin laatikoihin ja hyvistä laatikoista voidaan pohja potkaista pois.
Näin on tapahtunut monille vasemmiston ajamille asioille. Tämä on osaltaan vesittänyt heidän sanomaansa, kuten on ollut tarkoituskin. Kaikki puolueet puhuivat vaaleissa hyvinvointiyhteiskunnan, toimivan talouden, kestävän kehityksen, suomalaisen työn, turvallisuuden, oikeudenmukaisuuden samoin kuin lasten, nuorten, vanhusten ja jopa pienen ja vähäväkisen ihmisen puolesta. Mutta tarjotut keinot olivatkin sitten eri asia.
Valtakeskittymissä pyrittiin jo etukäteen varmistamaan, ettei vaalitulos pääsisi vaikuttamaan tulevan hallituksen keinovalikoimaan.
Käytyjen vaalien keskeisin piirre oli se, että valtakeskittymissä pyrittiin jo etukäteen varmistamaan, ettei vaalitulos pääsisi vaikuttamaan tulevan hallituksen keinovalikoimaan. Tässä nimenomaisessa tarkoituksessa esimerkiksi valtiovarainministeriön toimesta esitettiin ennen vaaleja virkamiespuheenvuoro talouspolitiikan linjaamiseksi ja tällä radalla koko valtamedia kulki läpi vaalien. Koska jo valittua linjaa ei saanut asettaa kyseenalaiseksi, niin talouspolitiikasta keskustelu muuttui tällöin pelkäksi sanailuksi.
Vaalien jälkeiset tapahtumat todistavat siitä, että valittu linja on pitänyt. Hallitusneuvottelujen tunnustelijaksi valittu keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on lähestynyt mahdollisia hallituskumppaneitaan kysymyksillä, joista ensimmäisessä kysytään Suomen tulevaisuusvision avainsanoja. Sanoja!
Sen jälkeen keskitytään keinoihin, joista heti ensimmäisessä kysytään, yhtyvätkö mahdolliset hallituskumppanit valtiovarainministeriön tilannekuvaan ja sen mukaiseen julkisen talouden sopeutustarpeeseen. Vaikka kielteinen vastaus kysymykseen ei välittömästi sulkenut hallitusovea, niin se kertonee enemmän Sipilän persoonasta kuin valitusta linjasta ja VM:n kärkiviestistä. Sen tarkemmasta sisällöstä ei ole silti nähty tarpeen perusteellisemmin keskustella. Lähinnä on sanailtu julkisen talouden sopeutustarpeen suuruudesta ja vauhdista.
Syytä olisi viimeistään nyt. Tässä on nimittäin todella paljon pelissä. Pelissä on Suomen tulevaisuus ja siitä syystä olisi hyvä pohtia sitäkin, miten tätä peliä oikein pelataan.
Talouspolitiikan pelissä kaikkein tärkeimmät siirrot ovat ne ensimmäiset eli niiden olettamusten valinta, joiden varassa laskelmat ja päätelmät sitten tehdään. Olisi hyvä jos nämä (tulevaisuutta koskevat) olettamukset tuotaisiin kulloinkin rehellisesti esiin ja niiden pätevyydestä keskusteltaisiin. Näin harvoin tapahtuu.
Valitettavasti tämä koskee myös valittua kärkiviestiä ja sen perusteena olevaa selontekoa, jossa päähaasteeksi on nostettu talouskasvun saaminen kestävästi paremmalle uralle ja sitä kautta velkaantumiskehityksen taittaminen. Tähän pyritään ennen kaikkea julkista taloutta leikkaamalla, palkkamaltilla, nykyisten työntekijöiden työuria ja –aikaa pidentämällä, työntekijöiden kannustimia ja liikkuvuutta lisäämällä, erilaisilla rakenteellisilla uudistuksilla ja digitalisaatiolla. Näiden lähinnä työn tarjontaan liittyvien toimien oletetaan palauttavan talouden tasapainon ja nimenomaan myös työmarkkinoiden tasapainon.
Entäpä jos näin ei käy, vaan päinvastoin työttömyys kasvaa, lama syvenee ja syrjäytyminen lisääntyy? Mistä tiedämme, että valitun linjan ansiosta vientiyritykset keksisivät parempia tuotteita, digitalisaation epäkohdat korjaantuisivat, rakenteelliset uudistukset onnistuisivat, ja ennen kaikkea laiskanpullea pääoma saataisiin investoimaan. Pitäisikö siis elvyttää?
Vuosien 1991–1993 talouskriisin jälkeen eräs taloustieteilijä käytti viisaan puheenvuoron, jossa hän ruoti silloisen Ahon hallituksen leikkaustoimia vertailemalla samalla kuinka Suomi ja Ruotsi tässä tilanteessa toimivat. Kun Ruotsissa kannettiin eniten huolta työttömyyden, tuloerojen ja köyhyyden kasvusta laman seurauksena eikä siitä syystä haluttu liiaksi kiristää julkista taloutta, niin Suomessa taasen pidettiin ensisijaisena valtiontalouden tasapainottamista sekä valtionvelan ja inflaation kurissa pitämistä työttömyyden kustannuksella. Tällöin olisi hänen mukaansa tullut havaita suurin uhka: velkadeflaatio.
Mutta kuten hän toteaa:
”Velkadeflaation merkitystä olikin tietysti vaikea nähdä. Keveämmän talouspolitiikan kannattajat olisivat varmasti menestyneet keskustelussa paremmin, jos he eivät olisi puhuneet poliittisesti leimautuneesta ’elvytyksestä’ ja olisivat korostaneet nimenomaan velkadeflaation vaaraa.”
Jospa Suomen nykyisenkin tilanteen suurin uhka on velkadeflaatio, jolloin velat pyritään maksamaan pois mahdollisimman nopeasti samalla kun hintataso on vaarassa laskea – jolloin velkojen suhde tuloihin ei alenekaan? Tästä vaarasta kirjoitti 1990-luvulla edellä siteerattu Juhana Vartiainen. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä hän on kirjoituksestaan tänään mieltä. Ai, että tilanne on toinen? Niin onkin: rahapolitiikka ei ole enää omissa käsissämme!
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
uutiskirje 