Uuden hallituksen muodostuminen on kuin julkkisavioliitto. Kun kumppani on löytynyt, alkaa yletön suhteen kehuminen. Rakkaus on syvää ja luottamus rikkumaton. Osapuolet näkevät toisissaan sen, minkä haluavat nähdä. Vaikeudet tiedostetaan, mutta niitä luvataan hoitaa täyden avoimuuden hengessä. Rakkaus ei etsi omaansa, se on liiton onneksi valmis joustamaan vaatimuksissaan. Tulevaisuus näyttää lupaavalta, ehkä ihan fantastiselta.
Media hypettää innolla uuden julkkisliiton onnea. Hymykuvia otetaan, kumppanit luovat toisiinsa kiintymystä ja luottamusta uhkuvia katseita.
Sitten alkaa arki, ja intiimiin yhteyteen ilmaantuu muita ihmisiä. Sukulaiset alkavat puuttua asioihin, esittää kritiikkiä ja vaatimuksia. Varsinkin lähisuvulla on aina varasto viisaita neuvoja ja varoituksia siitä, miten pitää elää. Sitten on tietysti iso joukko niitä, jotka alun alkaenkaan eivät pitäneet liittoa onnistuneena. Myös mustasukkaisuuden purkauksia on odotettavissa niiden taholta, jotka sysättiin syrjään, vaikka olisivat halunneet mukaan liittoon. ”Omia” on kuunneltava, jos aikoo pysyä väleissä. Kenelle pitäisi olla lojaalein? Miten suhtautua, kun suku haukkuu liitossa syntyneet lapset epäonnistuneiksi ja kieroon kasvaneiksi ja ennustaa niille luuserin tulevaisuutta?
Miten on mahdollista, että joka suusta julistettu myötätunto köyhiä kohtaan loppuu kuin seinään, jos köyhä on taiteilija?
Kun liitto on median silmissä arkipäiväistynyt, alkaa ilkeily ja kritiikki, ennustetaan vaikeaa tulevaisuutta, korostetaan ristiriitoja ja veikataan, kuka loppujen lopuksi on liitossa niskan päällä, kuka alistettu ja kenen hermot kestävät.
Intohimoinen rakkaus kestää avioliitossa kuulemma noin kolme vuotta. Hallituksessa se ylen harvoin kestää sitäkään. Viimeisiä päiviään istuvalle hallitukselle ennustettiin fantastista tulevaisuutta, mutta se päättyi hirvittäviin avioriitoihin, syyttelyyn ja marttyyrin elkeisiin. Pääministeri valitti itsensä ja sukunsa olleen suorastaan vankina avioliitossa. Se täyttää jo väkivallan tunnusmerkit.
Ainoastaan medialla on hauskaa: jutunjuurta riittää.
Tätä kirjoittaessa ei tiedetä, mutta tätä luettaessa jo tiedetään jotain siitä, millä käytännön keinoilla toisensa löytäneet kumppanit aikovat rakentaa liittonsa. Jotain hyvää on nähtävissä siinä, että kumppanit aikovat uhrautuvaisesti alentaa myös omia kulujaan näinä vaikeina aikoina. Hyvä, että ministerien määrää vähennetään, ja erinomaista, että ministerien poliittista avustajakaartia karsitaan. Ainakin valtiosihteereitä on luvattu vähentää radikaalisti. Samaa karsintaa sopii odottaa erilaisten erityisavustajien keskuudessa. Kun ministereillä on ministeriöissään valmiina ja valppaana kokenut ja pätevä virkamiehistö, kansalaisen silmissä avustajanimitykset tuntuvat enemmän poliittisilta palkinnoilta kuin välttämättömän asiantuntemuksen lisäämiseltä hallinnonalalle.
Voin olla väärässäkin. Tunnen kunnolla vain yhden ministeriön, jonka ministeri- ja avustajavaihdoksia olen seurannut aika hyvältä näköalapaikalta parinkymmenen vuoden ajan. Yhtä ja toista muutakin turhaa kulunkia voisi vähentää. Äskettäin kertoi media perussuomalaisten kansanedustajasta, joka on ollut poissa kolmesta täysistunnosta syytä ilmoittamatta eikä menetä sen tähden senttiäkään palkastaan. Äkkiä voimaan eduskuntaankin se työelämässä yleinen sääntö, että perustelematon työstä lintsaaminen merkitsee palkan menetystä.
Nämä kulungit ovat tietysti ”peanuts” valtion jättimäisessä budjetissa, mutta paljon isompi ei ole se tennispalloon verrattu yhden prosentin menoerä, jonka kulttuuri budjetista muodostaa. Kuitenkin on ennustettu, että kulttuurin hallinnonalalla on odotettavissa suuria leikkauksia ja vähennyksiä. Kuinka paljon tennispallosta voi puristaa mehua? Kysymys askarruttaa ja pelottaa kaikkia kulttuurin kentällä toimivia.
On ollut onneton ratkaisu tehdä vapaista taiteilijoista pakkoyrittäjiä kaikkine yrittäjän velvollisuuksineen, mutta ilman yrittäjän saamia etuja starttirahoineen, yritystukineen, verovähennysoikeuksineen. Samalla on niin valtion kuin kuntienkin hallinnossa yleistynyt näkemys, että kirjastojen, teatterien, orkesterien ja muiden kulttuuri-instituutioiden pitäisi toimia bisneksen tavoin, tuottaa voittoa omalla toiminnallaan tai vähintään kattaa omat kulunsa. Tosin kulttuuri-instituutiot saavat valtionapua juuri siksi, että ne eivät voi olla bisneksiä, mutta koska kuntien kautta jaettava raha ei ole korvamerkittyä, se menee ties minne.
Taiteilijoiden suuri enemmistö kuuluu pienituloisimpiin, liian moni köyhälistöön ja jopa kurjalistoon. Köyhimpiä ovat kuvataiteilijat ja kirjailijat, joista suurin osa on vapaita taiteen tekijöitä. Kun heidän määränsä kasvaa kasvamistaan, mutta julkinen taiteilijatuki heikkenee heikkenemistään, kurjistuminen vain kasvaa. Heidän sosiaaliturvansa on retuperällä, ja se on pahinta. Miten on mahdollista, että Suomen tasavallassa on kymmenien tuhansien ihmisten joukko, jota eivät koske kansalaisen perusoikeudet? Miten on mahdollista, että joka suusta julistettu myötätunto köyhiä kohtaan loppuu kuin seinään, jos köyhä on taiteilija?
Aina välillä annetaan julkisuudessa ymmärtää, että taiteen kenttä on eripurainen ja taistelee ”eduista” ja tuista keskenään. Se on pötyä. Kokemuksesta tiedän, että taiteen kenttä ja taidealan ammattijärjestöt ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, mitä pitäisi tehdä kulttuurin edistämiseksi ja taiteen tekemisen turvaamiseksi. Toiset menestyvät, toiset eivät, varmasti yksilöiden kesken esiintyy kilpailua ja kateutta, mutta taidepolitiikan suurista linjoista ja taiteen tekijöiden työskentelyedellytysten turvaamisesta vallitsee suurempi yksimielisyys kuin missään muualla elinkeinoelämässä.
Jos taiteilijat nyt sitten ovat yrittäjiä ja hallitus on luvannut edistää yritystoimintaa, sopii odottaa, että se edistää koko kansakunnan onneksi sitä myös kulttuurin alalla.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
