Karheita tarinoita osa 19
Työ on työtä silloin, jos siitä maksetaan, ja huvia silloin, jos siitä pitää maksaa. Onko itsepalveluyhteiskunta tai hyvinvointivaltio tämän välimuoto, puoliksi työtä ja puoliksi huvia? Oikea palveleminen on pyyteetöntä, ihmisen etsimistä, antaumusta, myötäkärsimystä, sijaiskärsimystä ja uhria. Näin totesi Kuopion hiippakunnan piispana 1939-62 toiminut Eino Sormunen vuonna 1958 kirjassaan Hyvinvointivaltio ja henkinen elämä.
Sormusen mielestä hyvinvointivaltion tarjoamista palveluista puuttuu lähimmäisen rakkautta korostava sielu, jonka vain evankeliumin eroksen korvaava agape voi antaa. Hyvinvointivaltio ei voi korvata yhteisvastuukeräyksiä tuen ja turvallisuuden takaajana. Hyvinvointivaltion henkilökunta ei koskaan yllä Pyhän Franciscuksen kaltaiseen persoonallisen etsivään, palvelevan rakkauden teillä kulkemiseen. Tästä piispa Sormunen oli vakuuttunut, vaikka hyvinvointivaltion rakentaminen oli vasta alkutekijöissään.
Sormusen mielestä hyvinvointivaltion instituutioiden palveluksessa olevia kiinnostaa oma palkka ja muut edut ja varsinkin lomien odottelu. Myöskään henkisyyden asioista enempää kuin mentaalihygieniasta ei piitata tuon taivaallista. On nimittäin Sormusen mielestä niin, että kirkon rippilaitos on syyllisyydentunnon ahdistamien tehokkain, jollei ainoa kirvoittaja.
Kirkolla on kovanaamaisten reaalipoliitikkojen seurassa puolueettoman totuudenpuhujan tehtävä, koska poliitikkoja ohjaavat tietyt aatteet ja ihanteet, joihin oma etu usein sekoittuu. Kirkon on terävimpien kynien muotoilemien julistuksen ja painetun sanan avulla selvitettävä, ettei parhainkaan hyvinvointivaltio ole paratiisi, eikä tiede ja huoltovaltio ole vapahtaja:
”Mutta samoin olisi yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän aloilla estettävä sumutusta ja osoitettava, missä vanhurskauden, oikeuden ja rakkauden tie milloinkin kulkee. Näin menettelemällä kirkko estää valtiota muodostumasta totaaliseksi huoltovaltioksi, mutta samalla kirkko lujittaa (etu?)oikeusvaltion perusteita.”
Meillä on kaikkea liiaksi eikä koskaan tarpeeksi rahaa sen maksamiseen. Hyvinvointivaltiossa Sormusta huolestutti jo kauan sen kehkeytymistä se, että hyvinvointivaltio saattaa johtaa huoltovaltioon, jonka virastot ottavat ihmisen konemaiseen hoitoonsa, hävittävät persoonalliset suhteet ja yksityisen naapuriavun.
Varsinkin kotielämä, äidit, lapset ja vanhukset olivat vaarassa joutua hyvinvointivaltion pauloihin. Sormunen huomauttaa, miten uskonpuhdistuksen jälkeen kirkon sosiaalisen työn ote vuosisadoiksi herpaantui, kun luostarien, maallikkoveljistöjen, ammattikuntien ja kiltojen toiminta tyrehtyi. Tämän Sormunen kuitenkin kuittaa sillä, että Lutherin etiikka perustui oppiin maallisesta ja hengellisestä hallituksesta ja oli sidottu aikansa sääty-yhteiskuntaan.
Sormunen kantoi jo kymmenen vuotta ennen Alexander Stubbin syntymää huolta, että sosiaalinen turvallisuusjärjestelmä ei saa vähentää työtehoa, vaan kannustaa työn tekemiseen. Perusturvallisuus on taattava niin, että työntekijä voi täysin luottavaisesti antautua työtehtävien suorittamiseen. Valtion on myös turvatta työntekijän säästämisen ja vakuutuksien arvon säilyminen. Tämän tukipilareiksi Sormunen määrittelee tuotannon määrän jatkuvan kasvun, työntekijäin aktiivisuuden ja vastuuntunnon. Työntekijäin omanarvontunnon kannalta on tärkeää, että tuotannon pyörät pyörivät kitkattomasti. Tuotantovälineiden omistajien voittomotiiveista Sormunen visusti vaikenee.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa todellisuutta tarkastellaan absurdilla ohipuhumisella höystettynä.
uutiskirje 
