”Minusta täytyy tulla runoilija, kirjoitti ylioppilas Yrjö Sirola (1876–1936) 1890-luvun lopulla isälleen, pastori Karl Gustaf Sirénille. Darvinismi ja tolstoilaisuus, sosialismi, realismi, nuorsuomalaisuus ja kansanvalistusaate veivät hänet kuitenkin tielle, jolla hän jätti isänsä kirkon, Jumalan ja kotimaankin. Hänestä tuli opettaja, lehtimies ja sivistystyöntekijä, suomalainen sosialisti ja kansainvälinen kommunisti, jolla oli työsarkansa Suomessa, Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa.”
Tutkija Venla Sainio luonnehtii näin Yrjö Sirolaa artikkelissaan (2007) Suomen Kansallisbiografiassa, johon on koottu noin 6 000 suomalaisen pienoiselämäkerrat.
Monen toimen Sirolasta tuli sodan jälkeen SKP:n koulutustyön tunnusnimi.
Yrjö Sirola,
aluksi
Kommunistijohtajat Hertta Kuusinen, Aimo Aaltonen, Ville Pessi, Aili Mäkinen ja Jaakko Kivi jättivät 31. toukokuuta 1945 oikeusministeriölle pyynnön saada perustaa Yrjö Sirolan Säätiö. Oikeusministeri Urho Kekkonen myönsi luvan. Varat säädepääomaan oli saatu lahjoituksena joukolta sota-ajan poliittisia vankeja, joille valtio oli keväällä maksanut korvauksia vankeusajasta.
Huomiota herättää tärkeä kysymys: Miksi Sirolan säätiö? Miksi ei Kuusisen koulu? Otto Wille Kuusinenhan oli SKP:n perustaja, johtaja ja linjanvetäjä, ”rautainen perämies”, jonka nimissä opiston olisi kiistatta luullut nousevan.
Liekö syynä se, ettei kevään 1945 herkässä tilanteessa tohdittu nostattaa ylimääräisiä poliittisia ristiriitoja. J. K. Paasikiven kolmen suuren hallitus oli vastikään aloittanut, ja SKP:n johdossa haluttiin uskoa uuden koalition kestävän ja voimistuvan. Laitavasemmiston ulkopuolella O. W. Kuusisen nimeä kavahdettiin vahvasti, ja olisiko sillä hetkellä lupaa hänen nimikkosäätiölleen herunutkaan. Kuusinen oli totta kai ykkösnimi SKP:n sisällä, mutta vain sisällä. Muualla hän nautti maanpetturin mustaa mainetta.
Vissi mielenkiintonsa on siinä, että O. W. Kuusisen kuvaplakaatteja alettiin kantaa vasta vuoden 1946 vappujuhlissa (ei vielä 1945), ja että sos.dem. osapuoli poimi sen oitis käteväksi tekosyyksi lopettaa työväenliikkeen yhteiset vappukulkueet ja -juhlat. Ei mikään pikku päätös, ja laajemmin boikotti alkoi purkautua vasta 1990-luvulla, jo tyystin toisenlaisissa oloissa.
Sirola-säätiön nimen valintaan saattoi vaikuttaa sekin, että vanhasta illegaalista SKP:stä Yrjö Sirola oli yksi harvoista johtajista, joka oli kohdannut jokseenkin luonnollisen kuoleman – sanokaamme kunniallisen puoluekuoleman. 1930-luvun rajantakaiseen SKP:hen oli Stalinin vainoaalto pian iskevä raa’asti ja laajasti. Mutta Sirola ehti kuolla alta pois juuri ennen kuin hänetkin olisi mitä ilmeisimmin ammuttu. Ei Sirola olisi mitenkään voinut siltä säästyä.
Joka tapauksessa – puoluehistoriaa kevään 1945 vinkkelistä katsoen – Sirola kelpasi hyvin säätiön ja puoluekoulun nimeksi. Spekulaationi ei tarkoita, että kyseenalaistan Sirolan sopivuutta tai pätevyyttä puoluekoulun keulakuvaksi, vaan yksinomaan tuon esiin valintaan mahdollisesti vaikuttaneita näkökohtia.
Maisema
sodan jälkeen
Syksyn 1944 välirauhansopimus vapautti noin 800 kommunistia, ja kaikkiaan sopimus antoi turvan 5 722 suomalaiselle, joiden katsottiin toimineen joko ”liittoutuneiden hyväksi tai niille myötätuntoisesti”. Jälkimmäisestä luvusta ylivoimaisesti suurin osa oli jatkosodan rintamilta karanneita sotilaita.
Luvut eivät ole mitenkään valtavia. Paljon mittavampia olivat väkimäärät, jotka lähenivät ja lähtivät mukaan uuteen poliittiseen vasemmistoliikkeeseen talvella 1944–45. Kaikki kävi muutamassa kuukaudessa: luotiin SKDL, naisliitto ja nuorisoliitto, ja SKP sai oikeuden toimia. Niin ikään vauhdilla aloitti joukkojärjestö SN-Seura samalla kun SAK ja liitot kasvattivat jäsenmääränsä moninkertaiseksi. Kevään 1945 vaaleissa SKDL sai 400 000 äänestäjää, ja suunta pysyi joulukuun 1945 kunnallisvaaleissa.
Mainitsen nämä pari suuntaviivaa, jotta muistamme ja käsitämme paremmin tilanteen ja tarpeen, johon Yrjö Sirolan Säätiö osaltaan yritti vastata. Työväen ja työväenliikkeen sivistys- mutta etenkin koulutustaso oli lievästi sanoen vajavaista, vain muutamien sos.dem. ja ay-pohjaisten opinahjojen varassa. Selvää, etteivät ne tuolla hetkellä – tyystin uusissa poliittisissa konstellaatioissa – olisi riittäneet missään tapauksessa.
Ainoa kommunistinen opinahjo, Moskovan Lenin-koulu, oli lakkautettu vuonna 1936. Sodan jälkeen SKP:n johtoon astunut ryhmä oli 1930-luvun Lenin-koululaisia, ja sittemmin vankilassa oppiaan täydentäneitä, mutta uuden sukupolven uudet tulokkaat olivat tyystin koulutusta vailla. Ympäri maan oli joukoittain nuoria miehiä ja naisia, jotka olisivat hanakasti hypänneet uusiin tehtäviin, mutta joilta miltei yhtä monilta puuttui paitsi välttämättömiä perustietoja myös selkeämpää poliittista tietoisuutta, puolueoppia. Vaistoa ja sydäntä on ihmisellä oltava, mutta politiikan taistoissa pitää löytyä muutakin. Brechtin ”Opi perusasiat” on kehotus, joka pätee kaikissa yhteiskunnissa, kaikille sukupolville.
Välttämätön väylä
SKP:n johtoon
Sirola-opisto aloitti syksyllä 1945, Lauttasaaren Myllykalliolla. Seuraavana syksynä siirryttiin Hämeeseen Vanajan linnaan, jonka tiloissa opistoa pyöritettiin vuoden 1994 loppuun, siis likipitäen 50 vuotta. Vanajanlinnan ensimmäisellä kurssilla 1946–47 istuivat mm. Mauno Tamminen, Veikko Lehtinen, Toivo Ryhänen, Pauli Salonen, Erkki Kumpulainen, Veikko Kansikas, Toivo Åsvik, Armas Nordgren ja Taisto Sinisalo. Aika liuta tulevia tekijämiehiä SKP:ssä, SKDL:ssä, lehdistössä, eduskunnassa ja virkamiehinä.
Vuosien saatossa opiston kävi moni sellainen, joka ei noussut johtoportaaseen vasemmalla laidalla. Mutta vaikeampi on nimetä monta sellaista, jotka Sirolaa käymättä olisivat nousseet johtoon – ainakaan SKP:n johtoon. Sirolasta tuli siis välttämätön jos ei riittävä ehto pääsylle SKP:n kärkiryhmään. Hyvä tai paha, mutta opisto yhdenmukaisti poliittista ajattelua.
Säätiön nykyisillä nettisivuilla todetaan lakonisesti: ”Yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena Sirola-opiston kaltaiselle oppilaitokselle ei löytynyt enää mielekästä tehtävää ja säätiö lopetti opiston toiminnan.”
Vuoden 1994 taloudellis-poliittisessa tilanteessa päätös oli kenties pakko tehdä, mutta uskaltaisin suositella jonkinlaista poliittis-filosofista paneutumista jokaiselle politiikassa hääräävälle. Aina on syytä miettiä muitakin kuin puhtaasti päivänpoliittisia ratkaisuja, ja politiikassakin ilmenee – jos ei aina uskoisikaan – myös syvempiä kysymyksiä.
Mihin opistoa
tarvittiin?
Jätän nyt syrjään propagandan, jota Sirola-opiston vastustajat vyöryttivät heti alusta asti, mutta tiiviimmin 1950–60-luvuilla. Kapinantekoa, kumousoppia, katutaistelutaitoja – niitähän opistolla heidän tietojensa mukaan omaksuttiin.
Vaan mitä opinnot todellisuudessa sisälsivät, mitä talo tarjosi?
Yleissivistävän opetuksen tarve oli huutavin. Työläisnuorukaiset, jotka opistolle tulivat, olivat lähes kautta linjan 1–6-vuotisen kansakoulukurssin varassa. Sitä vankempaa koulupohjaa oli ehtinyt hankkia ani harva, mutta onneksi oppimishalu ja -kyky olivat yleensä korkealla.
Peruskurssilla siis aloitettiin perusteista, kuten äidinkielestä ja kirjallisuudesta, matematiikasta, biologiasta, maantiedosta, historiasta ja yhteiskuntaopista. Oli myös urheilua ja laulua. Muita kieliä kuin äidinkieltä ei opetettu. Poliittiset aineet olivat yhtä lailla tärkeällä sijalla. Piti omaksua perusannos ainakin Suomen ja kansainvälistä työväenliikettä, NKP:n lyhyttä historiaa, poliittista filosofiaa ja Leninin puolueteoriaa, ylipäänsä marxismi-leninismiä.
Jälkeenpäin voi arvioida, että poliittinen opetus asettui erittäin neuvostopainotteisiin uomiin alusta pitäen – eikä NKP:lle kuuliaisen ja siitä riippuvaisen puolueen opistossa muuten olisi voitu ajatellakaan. SKP:hän seurasi – vuoden 1956 lyhyttä harhapolkua lukuun ottamatta – varsin tarkoin neuvosto-ohjeistusta 1960-luvun lopulle asti. Ideologian puhtaus oli keskiössä.
Mainio tutkimusaihe saattaisi olla, missä määrin opetukseen – vaikkapa kahtena ensi vuosikymmenenä – säteilivät Moskovasta Kremlin ja Vanhan Torin kulloisetkin tulkinnat, jotka varioivat aina maailmankommunismin järkytysten mukaan. Etsimättä nousevat mieleen eri vaiheita, kuten titolaisuuden tuomio 1948, Berliinin työläiskapina seurauksineen 1953, Unkari 1956, Kremlin ja Pekingin välirikko 1960-luvun alussa, Berliinin muuri 1961 sekä Prahan kevät ja miehitys 1968.
Sirola-opiston opettajien mahdollinen kerettiläisyys on niin ikään kiintoisa kysymys. Esimerkiksi vuodesta 1948 asti opistossa opettanut Erkki Rautee seurasi kansainvälisiä virtauksia kohtalaisen hyvin, mutta sitä emme tarkemmin tiedä, paljonko hänen asiantuntemuksestaan saati mahdollisista epäilyistään siirtyi oppilaille asti. Samaten opistosta savustetun rehtorin Aira Kolulan (Sinervon) opetuksen anti saattaisi olla selvittämisen väärti. Ja 1960-luvun rehtori Erkki Salomaa oli siinä määrin omalinjainen ja omapäinen, erittäin valistunut toveri, että hänen historianlinjoissaan riittäisi paljon pöyhittävää ja tulkittavaa.
Ilman painoarvoa ei jäisi sekään, että joku venäjäntaitoinen tutkija ottaisi työn alle sen Moskovan puoluekoulun, joka avautui suomalaisille jälleen syksystä 1954. Tuossa Yhteiskuntatieteiden instituutissa (Institut obstsestvennyh nauk) saadun opetuksen ympärillä on yhä paksulti sumua, jonka asiallinen hälventäminen on paikallaan. Oma jännitteensä olisi vertailussa Sirola-opiston ja Moskovan-koulun opetussisältöjen välillä.
Vuosina 1954–90 Moskovan koulun kävi sentään viitisensataa suomalaista kommunistia, ei lainkaan mitätön otanta.
Uskon, että suurin apu ja hyöty Sirolassa opiskelleiden tuleville toimille koitui siitä, mitä käytännöllisiä valmiuksia ja tietoja he opistossa omaksuivat. Järjestötalous, järjestötekniikka, yhdistyslaki, kirjanpito, yleislainsäädännön alkeet, kunnallislait – on lukuisia oppialueita, joiden hallinta edisti ja tuki heidän työtään valtuustoissa ja lautakunnissa, eduskunnassa, osuuskauppa- ja ay-liikkeessä ja kaikissa järjestöissä. Normaali osallisuus yhteiskunnan demokratiaan ja parlamentarismiin, laki- ja säädösryteikössä puikkelehdinta, se oli heidän jokapäiväistä työtään – varmasti toistuvampaa kuin opillinen pilkunviilaus ja kulloistenkin kanonisoitujen aatetulkintojen ulkoa opettelu.
Sirola-opisto oli kansankorkeakoulu, sanan aidossa merkityksessä. Monet kymmenet opiston käyneet tietysti jatkoivat lukujaan ylemmissä opinahjoissa, eivätkä he varmaan väheksyneet Vanajanlinnassa laskettua sivistyksellistä pohjaa.
Yrjö Sirola,
lopuksi
Runoilijoiden kaltaisilla sensitiivisillä ihmisillä, jotka eivät onnistu täyttämään tätä elämänkutsumustaan, on suuri uhka ajautua pettyneiksi, kyynisiksi aikuisiksi ja vanhuksiksi. Yrjö Sirola oli ainakin tässä suhteessa poikkeus. Niin monet ovat kuvanneet häntä tarkaksi ja jopa yliherkäksi ihmiseksi, ”Skp:n omaksitunnoksi”, joka lopulta luhistuikin raastavien epäilyjen ja pitkän moraalisen dissonanssin alle.
”Hermoni ovat lopussa, alan nähdä esineet kahtena”, Sirola kirjoitti Edvard Gyllingille, kun kauhu alkoi lyödä yhä korkeampina aaltoina vuonna 1935. Hän oli marginalisoitumassa SKP:ssä ja joutui selvästi jo vaaravyöhykkeelle, mutta itse kuolema oli nopeampi. Aivoverenvuoto katkaisi Yrjö Sirolan opettajantyön 18. maaliskuuta 1936 Moskovassa.
Ja asiaan kuuluvasti, aivan arvolle sopivasti: kohtaus iski kesken oppitunnin.
Kirjoitus perustuu tohtori Veli-Pekka Leppäsen esitelmään, jonka hän piti Yrjö Sirolan säätiö 70 vuotta -tilaisuudessa Malmin työväentalossa 27. toukokuuta 2015.
uutiskirje 
