Kun on seurannut Suomeen saadun SSS-hallituksen muodostamista, ohjelmaa ja esiintymisiä, niin kokemus paluusta johonkin nousee pakosta mieleen. Hallituksen muodostajat tietenkin korostavat, että kyse on välttämättömästä paluusta tähän päivään eli maan kamaralle. Mutta kyse voi olla yhtä hyvin paluusta menneeseen kuin paluusta tulevaisuuteen.
Kyse on varsin ristiriitaisesta, eri suuntiin vetävästä poliittisesta linjauksesta, jossa voi erottaa myös taantumuksen perusvireen. Kyse voi olla merkittävästä käänteestä, varsinkin kun sillä on tällä hetkellä kansan enemmistön tuki. Pier Paolo Pasolinin runo Taantumuksen tyyli onkin ajankohtainen Suomen tilanteen kannalta.
Kieli on hämärää
ei selkeää – ja Järki on selkeää
ei hämärää! Teidän Valtionne, teidän Kirkkonne
haluavat päinvastaista, teidän suostumuksellanne
Oikeassa ne olivat siellä
seurakuntiensa kätköissä
Nyt ne tulevat taas päivänvaloon, etuoikeutetun ahdistuksen
ja ehtymättömän pääoman voimasta
nousevien vapaiden toiveiden mustat varikset.
SSS-hallitustakin on kehuttu sen linjauksen selkeydestä: velat on maksettava, talouden kansainvälinen kilpailukyky ja maine on palautettava, virheistä on opittava ja vastuuta on kannettava. Näin varmaan olisi tehtävä, mutta kenen toimesta ja miten? Pohdinnan ja keskustelun sijasta nyt vedotaan yksikielisesti yksimielisyyteen, jonka väitetään olevan olemassa Suomen tilannetta koskevista tosiasioista. Näin tehdään uskon varmuudella. Mutta jospa tämä ajattelu onkin hämärää ja tilanne on uskoteltua paljon monimutkaisempi, monisyisempi ja arvaamattomampi.
Kun lukee hallitusohjelmaa, niin sen sanoma on rujo: vaikeuksien ja velkaantumisen syynä on liian laaja ja tehoton julkinen sektori, puutteet työn tuottavuudessa ja tarjonnassa, alhainen hintakilpailukyky, työmarkkinoiden jäykkyydet, työn ja yrittämisen kannustimien puutteet. Tämän linjauksen mukaisesti ei ollut suuri yllätys, että budjettileikkaukset kohdistuvat nimenomaan sosiaalietuuksiin, sosiaali- ja terveyspalveluihin, ja opetukseen ja koulutukseen, jolloin suurimmat säästöt kohdistuvat lapsiin ja nuoriin, lapsiperheisiin, opiskelijoihin, eläkeläisiin, työttömiin ja ylipäänsä vaikeassa sosio-ekonomisessa asemassa oleviin.
Tämän linjauksen tueksi haluttaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa tehtävä ”yhteiskuntasopimus”, jonka perimmäisenä tarkoituksena olisi prekarisaation edistäminen ja vakiinnuttaminen, siis eräänlainen suomalainen Hartz-reformi ja sen myötä kansan kahtiajaon syventäminen. Rikkailta taas ei vaadita mitään, mutta toivotaan vapaaehtoista osallistumista yhteiseen ponnistukseen ikään kuin lahjana. Ollaanko nyt hyvää vauhtia korvaamassa hyvinvointivaltiota hyväntekeväisyysyhteiskunnalla, jossa ihmisten perusturva tulisi olemaan ruokapankkien varassa kuten vaikkapa Yhdysvalloissa?
Entäpä jos tehty linjaus vie ojasta allikkoon? Suomen talouden perimmäiset ongelmat ovat nimittäin aivan muualla kuin mihin hallitus ja sen ohjelma osoittavat, eivät yksin julkisella sektorilla vaan yksityisellä sektorilla. Suomen ongelma ei ole niinkään hintakilpailukyky, korkea verotus, työn tarjonta tai ylikoulutettu väestö vaan reaalinen kilpailukyky ja kilpailun puute, alhainen pääoman tuottavuus ja standardituotteet, kyvyttömyys hyödyntää tieteen ja tutkimuksen tuloksia yhdistyneenä johtamisen ja yrittämisen kulttuurisidonnaisiin esteisiin ja jäykkyyksiin, veronkierto, investointihaluttomuus ja -kyvyttömyys ja pääoman ansioton arvonnousu.
Tässä tilanteessa palkkojen alentaminen, puhumattakaan työssäkäyvien työajan pidentämisestä, ainoastaan pönkittäisi olemassa olevaa vanhakantaista tuotanto- ja tuoterakennetta, kilpailulta suojattuja yrityskeskittymiä ja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ennallaan junnaavaa yritystoimintaa, jonka jalostusarvo ja siitä saatava hinta on matala. Hallituksen valitsema linja yksinkertaisesti pyrkii alentamaan elinkeinoelämälle asetettuja vaatimuksia ja haasteita – joita hyvinvointivaltio on osaltaan ylläpitänyt – jotka olisivat aivan välttämättömiä Suomen uudistumiseksi. Tästä näkökulmasta on ällistyttävää, että hallituksen leikkauslistan kärjessä ovat koulutus-, opetus- ja tutkimusmenot.
Vai onko kysymys siitä, että hyväosaisten omille lapsille halutaan hankkia kilpailulta suojattu etu – kun heille ei nyt ihan kiintiöitä voida järjestää.
Nykyisen poliittisen käänteen merkille pantavin piirre ei sittenkään ole sen perinteinen talouspoliittinen linjaus vaan kaiken takaa pilkottava taantumuksen taustaääni, joka on jo monasti puettu sanoiksi. Tämä ”sisäinen ääni” kehottaa meitä uskomaan seuraavanlaisiin ohjenuoriin, joista toki kannattaa keskustella:
● tottelemattomuudesta seuraa rankaisu
● auktoriteetin sana on laki
● lasten ja naisten paras paikka on perheessä
● sivistys ei ole itseisarvo
● ylimääräiset hyvät teot palkitaan
● onnistuessaan on syytä olla tyytyväinen itseensä ja kaitselmukseensa
● kansakunta on kuin laajentunut perhe, jolla on päämies
● kaiken perusta on järjestys
● vastoinkäymiset ja vaikeudet kertovat vääristä valinnoista
● voima tottelee vain voimaa
● jos järjestelmä takkuaa, niin syynä on sen heikoin lenkki
● sisäpiiri tietää aina parhaiten
● ystävät eivät tarvitse lupauksia tai sopimuksia, sillä niitä joudutaan aina rikkomaan
● symboliset lahjat ovat ihmisen rakkaimpia muistoja
● tyytyväisyys syntyy tuttuudesta
Mutta onneksi maailma alati muuttuu, myös Suomi. Jään odottamaan tulossa olevaa suomalaisen puoluejärjestelmän murrosta, jonka myötä voidaan nähdä puolueiden hajoamisia.
Kirjoittaja on politiikan tutkija.Pier Paolo Pasolinin runo teoksesta Tuhkan lauluja. Toimittanut ja suomentanut Pentti Saaritsa. WSOY 1999.
uutiskirje 
